Tokion reissu
Viikon edestä Tokion kuulumisia, olkaa hyvät. Aloitetaan tärkeimmästä, eli miksi tulin Japaniin: MUCCun keikat Budoukanilla 20.-21.6.
Kissa on löytynyt! Mutta vain yhden kerran :(
Tiistaiaamuna jouduin heräämään paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut, koska Kion ja Aleksin yöbussi saapui Shinjukuun jo kahdeksan kieppeillä. Koska heidän hostellinsa check-in alkoi vasta iltapäivällä, väsyneet matkustajat tulivat ensin luokseni Kouenjiin ja ottivat aamutorkut. Sillä aikaa minä sain ensimmäistä kertaa tällä matkalla otettua kanjiharjoitusvihon esiin ja opiskeltua.
Kion ja Aleksin herättyä kävimme todistamassa vanhan ystävämme pesulakissan olemassaolon jatkumisen, aseman lähellä syömässä katsudonia, ja sitten he lähtivät hostellille ja minä kohti Budoukania hakemaan MUCC-lippujamme Yukalta. Yuka löytyikin sattumalta jo Kudanshitan metroasemalta, ja liputkin olivat hyvät. Kun Yuka sanoi saaneensa meille hyvät paikat faniklubin lippuarvonnasta, hän todella tarkoitti hyviä paikkoja: alue A-1 (areenan etuosa, kolmesta karsinasta Yuken puolella oleva), paikat 1 ja 2. Siis yksi ja kaksi. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan ennen edes nähnyt lippua numero yksi, saati sitten saanut sellaista.
Lippu numero yksi
Ainoa ongelma: ovet aukeaisivat kello 17, kello oli siinä kohtaa 16:15 ja aluksi väärään junaan hypännyt Kio oli vielä matkalla hostellille check-iniin. Onneksi MONTA CAPS LOCKILLA KIRJOITETTUA TEKSTARIA sai Kion jättämään Aleksin hoitamaan check-inin loppuun, hyppäämään taksiin ja ehtimään Budoukanille hyvissä ajoin ennen kuin alue A-1 otettiin sisään. Huh.
Olimme siis Budoukanilla eturivissä. Keikka oli mahtava, mutta kirjoitin siitä JaMElle erillisen raportin (ei vielä julkaistu), joten ei enempää tässä kohtaa. Sanon vaan, että kannatti taas tulla Japaniin.
Kio & Aleksi Nihonbashin pienoismallilla
Seuraavana päivänä vedimme pidemmän kaavan kautta ja aloitimme päivän tapaamalla Kion perhetutun Kumikon Skytreen lähellä ei kun Asakusassa ei kun hostellilla ei kun odota sittenkin asemalla. Kun muut vihdoin löysivät minut, kävimme leipomoluonaalla ja menimme sitten Edo-museoon. Edo on Tokion vanha nimi, paikallishistoriaa siis. Kuten arvata saattoi, ehdimme nähdä näyttelystä alle puolet ennen kuin tuli kiire keikalle, joten juoksimme Kion kanssa loput museosta läpi kymmenessä minuutissa ja jätimme Kumikon esittelemään kaupungin muita nähtävyyksiä Aleksille.
Toisena keikkapäivänä paikkamme olivat vähän huonommat, A-2 118 ja 119. Olimme siis tällä kertaa keskellä ja vasta toisessa rivissä. Koska yleisössä ei keskiviikkona ollut missään kohtaa ollenkaan painetta (ellei tarkoituksella mennyt mukaan pittiin), meillä oli taas täydellinen näkyvyys lavalle. Tarinan opetus: keikkaliput kannattaa aina hankkia faniklubin kautta.
Kieltä ja kurpitsaa
Keikan jälkeen olimme jokseenkin kuolleita: minun jalkojani särki ja Kion rintakehä oli edelleen ruhjeilla edellisen päivän keikan takia. Emme kuitenkaan päässeet vielä kotiin, vaan tapasimme taas Aleksin ja Kumikon ja palasimme Asakusaan syömään korealaista yakinikua. Kuinka naudankieli voikaan olla niin hyvää…
Kahden riehumispäivän vastapainoksi torstaina en sitten jaksanutkaan tehdä muuta kuin maata kotona, kiriä työhommia kiinni ennen kuin kollegat jäivät juhannusvapaille ja käydä aseman lähellä liukuhihnasushilla. Kala oli hyvää, kuten aina, ja nattoumakikin maistui edelleen.
Perjantaina raahasin itseni shoppailemaan Shinjukuun suosikkivaatekauppaani Skinny Lipiin ja sieltä vielä Ikubukuron Animateen. Ostin lähinnä kaiken. Puuttumaan jäi enää matkalaukku, johon kaikki tämä tavara mahtuisi.
Mitään en ostanut. Tässä todellakin vain yhden iltapäivän loot.
Lauantaina menimme taas syömään porukalla minä, Kio, Aleksi, Kumiko ja tällä kertaa mukana myös Shizuko. Paikkana oli buffet-ravintola, josta sai kaikenlaista ruokaa sushista kiinalaiseen. Parasta oli tosin jälkiruokabuffet, jonka minikulhoja keräsimme (tai lähinnä Kio keräsi) aika kunnioitettavan kasan. Kehtaaminen ei ihan riittänyt siihen, että olisimme hakeneet jäätelöä keittokulhoon, vaikka mieli olisi tehnyt…
Kilpikonnien halaaminen ja (pienten) haiden seassa sukeltelu on ilmeisesti kivaa
Sunnuntaina taas aikainen herääminen ja pitkä junamatka Ibarakin prefektuurin Hitachinakaan vanhaa ystävääni Keikoa tapaamaan. Viime näkemästämme on kaksi vuotta, ja siinä aikana Keiko on ehtinyt mennä naimisiin ja saada vauvan, joten kuulumisissa olikin vaihtamista. Aviomies ei valitettavasti ollut työnsä takia paikalla kaupungissa, mutta Chii-chan (7 kk) roikkui urheasti mukanamme tämänkertaisella turistikierroksella. Päivän pääkohde oli Ibarakin akvaario, jossa näimme mm. haita, pingviinejä, hylkeitä ja delfiinejä. Altaat ja aitaukset olivat valitettavasti sen verran pieniä, että valveutuneille eläinten ystäville en voi paikkaa suositella. :(
Kävimme vielä Keikon kotona tapaamassa hänen vanhempiaan ja ottamassa perinteiset valokuvat. Jätin Chii-chanille tuliaisiksi Niiskuneiti-pehmolelun, joka olikin kovasti mieleen.
Maanantaina shoppauskierrokseni jatkui Harajukun ja Shibuyan suuntaan. Yllätyspaljastus: olen ihan kyllästynyt Harajukuun. Tein yhden pakollisen kierroksen Takeshita dourilla, en tykännyt ja karkasin paikalta. En edes käynyt Closet Childissa! Itse asiassa en ole tämän reissun aikana käynyt vielä yhdessäkään levykaupassa. Sellainen tuntuu aika turhalta, koska en ole kuunnellut fyysisiä cd-levyjä enää moneen vuoteen, eikä suosikkibändeiltäni ole tullut viime aikoina kiinnostavia dvd:itäkään (joita minulla ei vielä olisi).
Tämä ei enää huvita
Shibuyastakaan mukaan ei tarttunut muuta kuin kauan kaivattu toinen matkalaukku. Arvuutin jälkeenpäin Kiolta ja Farnalta, oliko ostokseni a) pinkki, b) leopardikuvioinen vai c) kimalteleva. Kysymys taisi olla liian helppo, koska molemmat arvasivat ihan oikein: kaikkia edellämainituista.
Tiistain kohde oli Kichijouji, josta kävin hakemassa tuliaisia ja – ette ikinä arvaa – lisää animekamaa. Mikäs tässä enää ostellessa, kun toinen matkalaukku on vielä puoliksi tyhjä.
About Meepu
Tokiopolitan 