Kettuporttitemppeli
Lauantaina Kio halusi viedä miut ja Japaniin tiensä selvittäneen Aleksin tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Fushimi inari -temppeli oli kuulemma pakko käydä -kohde, joten heräsin ihan liian aikaisin ja tapasin Kion ja Aleksin puolen tunnin junamatkan päässä.
Ja tämä oli vasta alkua
Inari on riisin ja kauppiaiden jumala, joskin alueella on päätemppelin lisäksi ties miten monta pienempää temppeliä ja alttaria mitä erilaisimmille jumalille. Yhden erikoisala oli silmäsairaudet, mutta kaikki toiveet toki kuunnellaan. Sen sijaan kaikki alueen jumalat näyttävät käyttävän kettuja sanansaattajinaan, ja söpöjä kettupatsaita löytyi ihan joka kulmasta.
Porteissa lukee pystytyspäivämäärä ja maksajan nimi
Kettujen lisäksi temppelistä löytyi portaita, koska jumalat asuvat tunnetusti korkealla. Inari-vuori ei onneksi ole kovin korkea, mutta kyllä sen nousuista sai pohkeet kipeiksi useaksi päiväksi. Fushimi inarin kuuluisin erikoisuus on kuitenkin se, että lähes kaikki nousut on katettu torii-porteilla. Ei siis vain muutamaa porttia sisäänkäynneillä, vaan tuhansia portteja niin, että kulku tuntui enemmän tunneleilta kuin poluilta.
Löysimme melkein huipulta hienon näköalapaikan, jolta lähdimme valokuvien jälkeen vähemmän kuljetulle polulle. Siinä kohtaa nätteys ja hiljaisuus vetosivat minuun, ja biologi-Kio löysi tien varrelta paljon mielenkiintoisia hyönteisiä. (Disclaimer: ei sovellu hämähäkkikammoisille.) Villisikoja ei tällä kertaa näkynyt lukuisista varoituskylteistä huolimatta. Reitin kohokohta oli upeasti sammaloitunut kivilohikäärme, joka sylki vettä… rumaan muoviämpäriin.
Nättejä maisemia ja paljon torii-portteja
Siinä kohtaa kun polkumme vei takaisin taukopaikalle, tajusimme harmiksemme, että meiltä olikin vielä monta temppeliä näkemättä. Ei muuta kuin ramune-jäätelöä naamaan ja seuraavalle 40 minuutin vaellusreitille!
Kun kaikki oli kierretty, laskeuduimme shoppailemaan kettumatkamuistoja ja etsimään lounasta. Päädyimme raamen-paikkaan, minä tosin söin donburia. Asialla ei ollut mitään tekemistä sen edellisen pelottavan noppesoban kanssa.
Parin tunnin hiustenpesu- ja pohkeidenhierontatauon sekä pienen ninjailun jälkeen tapasimme jälleen bussin 26 takapenkillä. Kion opiskelija-asuntolassa oli bileet, ja suomalaiset olivat valmiita edustamaan yskänlääkkeen makuisen lakritsikossun ja kaneliässien voimin.
Siellä se asuu
Suurin ero oman vaihtovuoteni asuntolaan Sendaissa oli se, että Utanossa meidät vieraat piti kirjata sisään ja meidän oli lähdettävä talosta iltayhdeksään mennessä. Sendaissa onnistuin itse piilottelemaan vierasta viikon huoneessani managerien huomaamatta mitään… Siellä bileiden kestoakaan ei rajoitettu, vaan oli asuntolatutorien vastuulla katsoa, että bileet eivät menneet liian rajuiksi. (Todellisuudessa asuntolatutorien tärkein tehtävä oli järjestää niitä bileitä.)
Bileet toimivat nyyttärimeiningillä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, samoin juotavaa. Reissun ensimmäinen umeshu on nyt juotu. Televisio näytti taustalla jotakin AKB48-äänestystä, jonka merkitystä edes paikalla olevat japanilaiset eivät ymmärtäneet.
Muut vaihtarit tyytyivät lopettamaan biletyksen yhdeksältä, joten suuntasimme Tori no sukeen kolmestaan Kion ja Aleksin kanssa. Vatsat olivat vielä täynnä bileruokaa, joten tilasimme syö-niin-paljon-kuin-jaksat-tarjouksen asemesta vain juomia. Hyvä valinta, koska ruokaa tuli silti, pyytämättä ja ilmaiseksi. Kio on valinnut vakiopaikkansa hyvin.
Ei ihan toivottu lopputulos
Japanissa on konsepti ”hajimete no otsukai”, ensimmäinen tehtäväni, jossa 3-5-vuotias lapsi lähetetään ensimmäistä kertaa kaupungille esimerkiksi leipää tai vihanneksia ostamaan. Suositussa tv-sarjassa piilokamera seuraa lapsen matkaa. Meillä ei ollut videokameroita mukana, mutta lähetimme silti Aleksin ostamaan (itselleen) tupakkaa viereisestä FamilyMartista minun ja Kion jäädessä Tori no sukeen istumaan. Lopputulos oli suunnilleen yhtä hellyyttävä: Aleksi oli veikannut kaupassa tupakkanumeroa kolme, joka paljastui pikkuisiksi minitupakoiksi, jotka lupasivat kuitenkin maximum sensationin.
Myöhemmin yöllä saimme vielä seuraamme Kion tutorin Yukikon, mutta en ehtinyt jäädä juttelemaan kovin pitkäksi aikaa, koska sänky ja Tokio kutsuivat.
Sunnuntaina hyppäsin shinkanseniin, ja pari tuntia myöhemmin olinkin jo kotona. Siis Tokiossa. Sama asia. Nekotalon huoneessa 201 odotti oma neonpinkki seeprapyyhkeeni ja Farnan harlekiiniromaani ja leopardipyyhe. Kaikkea tänne tulikin jätettyä viisi vuotta sitten… Tekisi mieli käydä talon muutkin huoneet läpi ja selvittää, mitä tavaraa olen niihin jättänyt, mutta muut asukkaat eivät ehkä ilahtuisi.
Tokiossa en ole vielä päässyt Nakanoa pidemmälle, koska vanhoissa kulmissa on riittänyt tarpeeksi katseltavaa ja muisteltavaa. Erityisen ilahtunut olen siitä, että vanhasta lenkkipolustani on tullut Nakanoon saakka jatkuva Pokemon-polku, jonka varrelta löytyy nelisenkymmentä pokestoppia. Ei huonosti kahdenkymmenen minuutin kävelylle.
PS. Kuvien siirto koneelle toimii taas, mutta niiden lisääminen blogiin kaataa selaimen. Pienin askelin…
About Meepu
Tokiopolitan 