Kukkivien hedelmäpuiden alta loskaan ja räntään
Kirjoitan tämän viimeisen blogipostauksen vasta Suomessa kotisohvalta, koska Oosakan majapaikassamme oli erinäisiä teknisiä ongelmia internetyhteyden kanssa. Paikassa oli kyllä erinäisiä muitakin ongelmia, kuten petauspatja vanerilla -sänkyratkaisu, josta kärsin edelleen jännityspäänsäryn muodossa. Eli siis väsyttää, selkä ja niska ovat kiveä (kiitos sekä Oosakan majoituksen että kymmenen tunnin lennon) ja taivaalta tulee räntää vaakatasossa. Onko pakko, jos ei halua?
N4-sanakirjan ahkera tankkaus Kyoton ja Oosakan välisessä junassa.
Viimeiset päivät Japanissa menivät lievässä lamaannuksessa. ”Tässä tää nyt sit oli :((” -fiilis alkoi jo pari päivää ennen lähtöä, ja meininki oli vähän apaattista. Perjantaiaamuna siirryimme Kyotosta Oosakaan. Saatoimme istua hieman liian pitkän hetken Shin-Oosakan asemalla, koska aliarvioimme ajan, joka kuluu 650 metrin kävelemisessä asemalta majapaikkaan, ja olimme tyylikkäästi myöhässä. Puhelun soitettuamme meitä vastaan tuli sliipattu pukumies, joka paperihommia hoitaessamme yritti käyttäytyä kauhean asiallisesti ja liikemiesmäisesti, mutta samalla kyseli, tykkäämmekö animesta ja cosplaysta. Ööhh. Huoneemme oli suunnilleen viiden neliömetrin kokoinen, mutta eipä se mitään, nukkuahan me siellä vain aioimme. Vessat ja suihkut olivat jaetut, eikä siinä mitään, tiesimme sen etukäteen ja hinta oli halpa. En kuitenkaan itse osannut odottaa, että joudun juoksemaan vessaan eri kerrokseen ja suihkussa yrittää olla koskematta mihinkään. Saimme paikkoja tutkiessamme tietää, että majapaikkamme on vaihto-oppilaiden asuntola. Siellä asuvat olivat lähinnä muista Aasian maista, eikä ihme: aika harva länsimaalaiseen elintasoon tottunut suostuisi asumaan vuoden vastaavassa paikassa. Ilmeisesti asuntolameininkiin kuuluisi se, että yhteisiä tiloja siivotaan yhdessä, ja lopputuloksena kukaan ei siivoa, siitä siis selitys suihkujen saastaisuudelle. No, onneksi suihkussakaan ei tarvinnut käydä kuin kahdesti, ja hyödynsimme tehokkaasti julkisia vessoja kaupungilla liikkuessamme…
Perjantaina suuntasimme siis heti tavarat tiputettuamme kaupungille. Kävelimme pohjoiseen Nanban läpi, poikkesimme Book offissa ja löysimme varsinaisen kohteemme Pure Soundin melko helposti. Pure Soundin jälkeen oli viimeistään selvää, että kolmas matkalaukku on hankittava. Dir en greyn a knot only -VHS:iä lähes ilmaiseksi, kuka voisi kieltäytyä? Löysin sieltä kasan niitä t-paitojakin, joita olin koko kuukauden matkan ajan yrittänyt etsiä. Onneksi t-paitoja tarvitsee muulloinkin kuin puolivarusteissa reissun päällä. Pure Soundista lähdimme valumaan takaisinpäin, koska kello oli jo ehkä kahdeksan, ja väsytti eikä mikään oikein 
napannut siihen hätään. Nälkäkiukkukin alkoi hiipiä esiin. Kun kävelystä väsyneet jalkamme sanoivat itsensä lopullisesti irti, satuimme onneksi sopivasti seisomaan sellaisen ruokapaikan edessä, joka osoittautui oikein herkulliseksi valinnaksi. Jälkiruokaa päätimme metsästää muualta.
Jälkiruokasuunnitelmassamme oli sellainen perustavanlaatuinen aukko, että kello lähenteli yhdeksää ja kaikki oli menossa kiinni. Lisäksi havahduimme tähän seikkaan vasta 20.57, kun lopulta löysimme kelvollisen kahvilan. Ei siis machaherkkuja Kiolle. Päätimme siis vain etsiytyä konbinin kautta nukkumaan, ja majapaikkakin oli onneksi jo ihan lähellä.
… noin puolitoista tuntia myöhemmin kaaduimme koppimme lattialle toivottoman uupuneina, hikisinä ja jalkapohjat itkien. Ei tarvinnut kuin kääntyä sen jouluvaloisen tornin kohdalta vähän väärään suuntaan ja mm. kävellä ulos kartalta. Onneksi törmäsimme lopulta (oman karttamme ulkopuolella) kobaniin, jonka kartan avull
a osasimme suunnistaa Doubutsuenmaen asemalle (eli sille, jolle olimme aiemmin päivällä saapuneet). Hieman nakersi huomata takaisintullessa, miten läheltä majapaikkaa olimme menneet ohi. Muutaman sadan metrin sijaan otimme siis erinäisten kilometrien ja puolentoista tunnin maisemareitin eteläisessä Oosakassa, hurraa!
Seuraavana päivänä päätimme ensin käydä ostamassa uuden matkalaukun, ja sitten vasta mennä uudelleen Pure Soundiin. Tällä kertaa kiinnitimme maamerkkeihin vähän enemmän huomiota… Meepua miellyttävä matkalaukku löytyikin ihanan helposti, eli tila- ja paino-ongelma saatiin ratkaistua. Lähdimme viemään matkalaukkua takaisin päämajaamme, ja saatoimme ehkä hairahtua uudelleen Book offiin, ja sitten Denden townissa animehörhökauppaan, jossa myytiin doujinsheja… Matkalaukku oli aika kätevä, heh.
Kun kävimme tiputtamassa matkalaukun, minua lähestyi eräs asuntolan asukas. Kyseinen brasilialainen herra halusi vain tulla ylistämään valkoista ihoani ja vaaleita silmiäni ja hiuksiani, kertomaan, että näytän Scarlett Johanssonilta ja kutsumaan jäätelön äärelle juttelemaan (vain kahdeksi tunniksi). Niin ja tiedustelemaan, mahdanko olla poikaystävän kanssa reissussa. Koska tyyppi ei oikeastaan ollut täydellisen limainen, vaan ylistyksessään varsin asiallinen, lupauduin suomaan hetken minun ja Meepun aikaa – jäätelö kelpaa aina. Herra kuitenkin katosi asuntolatoverinsa matkaan eikä tullut takaisin. Ei haitannut. Suomessa on ainakin se hyvä puoli, että pelkästään olemalla blondi ei kerää kaikkien katseita aina ja kaikkialla. Täällä täytyy pukeutua Pikachuksi Helsinki-Vantaalla, jos haluaa saada aikaan saman efektin.
Aioimme käydä vielä Mandara
kessa hakemassa vielä vähän lisää doujinsheja, mutta emme ehtineet sinne ennen sulkemisaikaa. Sen sijaan löysin viimeinkin maistettavakseni sitä kuuluisa oosakalaista takoyakia, jonka takia tein vertailututkimuksia Tokiossa ja Mitossa. Paikan Oiva-luokitus olisi aika kurja mutristus, mikä on aika tavallista japanilaisissa ruokapaikoissa. Takoyaki itsessään ei ollut sen ihmeellisempää kuin muuallakaan Japanissa.
Testasimme japanilaisen Burger Kinginkin, ja original japanese -pihvistä huolimatta oli ihan samanlaista kuin Suomessakin.
Illalla selvisimme asuntolalle ilman maisemareittejä, mistä olimme kovin iloisia. Pakkaaminen oli vähäisestä lattiatilasta hyvin hankalaa, mutta onnistuimme levittämällä vain yhden laukun kerrallaan. Lentokentällä kolmelle laukulle punnittiin painoksi 67,9 kiloa, eli vielä olisimme voineet shoppailla ruhtinaalliset 1,1 kiloa!
Tänään piti saada machalattea heti aamusta, mutta olen jo varovasti maistellut jälkiuunileipää ja vihanneksia. Luulen, että lähinnä riisistä, lihasta ja sipulista koostunut ruokavalioni on kuukaudessa saanut aikaan joidenkin vitamiinien ja hivenaineiden puutoksia. Viimeisinä päivinä iskikin kaamea merilevähimo. Tänään ostin kahdellakymmenellä eurolla vihanneksia ja hedelmiä. Tekee ehkä ihan hyvää palata yliopiston ruuille. Olen iloinen myös sekoittavasta hanasta, homeettomasta suihkusta, sopivasta sisälämpötilasta ja hyvästä sisäilmasta.
Ikävä tulee kuitenkin joka-aamuista machalattea, liukuhihnasushia, tofunugetteja, kohteliaita ihmisiä, Tokion valoja, toimivaa julkista liikennettä, mukavaa kieltä, hymyjä, käytettyjen levyjen ja kirjojen kauppoja, curryleipää ja jopa maaliskuisia appelsiineja.
Milloin takaisin?
Tokiopolitan 