TO-KYO-TO
Saanen heti alkuun huomauttaa, että käytännössä (koska bussitorkkumista ei lasketa) olen valvonut reilusti yli vuorokauden, joten kieli on solmussa (”niin rumeja paitoja”), mutta ajatus juoksee kaukana edellä.
Tokiosta Kiotoon siirtyminen on vaatinut käytännössä kaksi kokonaista päivää. On ollut raskasta, mutta kaikki on mennyt niin mukavasti putkeen, että ehdimme sitä jo moneen kertaan ihmetellä.
Koko juttu alkoi niin hyvin, että saimme olla Nekotalossa iltapäivään asti. Saimme nukkua pitkään, herätä rauhassa, siivota ja pakata loppuun ennen Tomokon saapumista iltapäiväkolmelta. Meidän piti olla yöbussimme lähtöpaikalla Shinjukussa vasta iltayhdeltätoista, joten olisi ollut ikävää raahautua rähmä silmässä aamuvarhain keksimään jotain tekemistä koko päiväksi. Laukkumme ovat ihan huomaamatta keränneet ikävästi massaa, joten päätimme heti Kouenjin asemalle päästyämme (epäkkäät hoosiannaa huutaen) jäädä sinne laulamaan karaokea seitsemään asti huokeaan 100 jeniä/tunti/naama + yksi juoma -hintaan. Meidän ei tarvinnut edes kantaa laukkujamme karaokepaikan portaikoissa lauluhuoneeseemme, koska paikan työntekijä kantoi Meepun laukkua yhden lyhyen porrasvälin ja teki ehdotuksen, että he voivat säilyttää laukkuja tiskin takana. Ehdimme kolmessa ja puolessa tunnissa löytää monta uutta hyvää karaokebiisiä Dir en greyltä, ja toisaalta taas huomasimme, mitä biisejä ei voi edes yrittää laulaa vakavalla naamalla (Kyo, miksi ihmeessä englantia, miksi?).
Kun aika lopulta loppui loputtoman biisimäärän kuluttua ja äänenkin jo hajottua, ähisimme laukkuinemme Shinjukuun. Vaikka kaikki muut junat olivat aivan täynnä, juuri meidän junamme sattui olemaan puolityhjä ja mahduimme oikein hyvin laukkuvuoriemme kanssa istumaankin. Vaikka olimme varautuneet istumaan kahvilannurkassa laukkukasamme ympärillä, löysimme Shinjukun asemalta sittenkin säilytyslokeroita. Olo oli siis kevyt ja pääsimme tsekkaamaan mukavasti etukäteen, missä meidän olisi tarkoitus olla yhdeltätoista, ja sitten pääsimme metsästämään ruokaa muualtakin kuin kyseisen paikan välittömästi läheisyydestä. Kello oli paljon ja napa murisi jo, mutta oli mukava olla vapaa etsimään jotain muuta kuin Mäkkäriä.
Yakuza (Ryuu ga Gotoku) Zeron mainos pelissäkin samalla paikalla sijaitsevan Don Quijoten kyljessä. <3
Hyvä onni jatkui, ja löysimme nopeasti sopivan mättödonburiketjuravintolan. Asiakaspalvelussa ei taaskaan ollut kehumista – kukapa haluaisi vapaaehtoisesti lähestyä asiakasta, joka saattaa vaikka alkaa puhua englantia. Mietin edelleen välillä sitä Lawsonin myyjää, joka oikeasti jäykistyi kauhusta ja sitten alkoi täristä, kun vain tiedustelin, mahtaisiko hän puhua englantia (eikä tärinä lakannut, vaikka sitten jatkoin japaniksi)…. Mättödonburin maksaminen onnistui kuitenkin Suicalla, mikä oli superhienoa, koska sillä sain matkakortin tyhjäksi palautusta varten. Kortista saa palauttaessa pantin pois, mutta Meepu arveli pessimistisesti, että ladattua arvoa ei saa takaisin.
Syötyämme ajattelimme käydä vielä Altassa katsomassa sitä yhtä hupparia, jota olen miettinyt jo usean päivän, mutta kellopa olikin jo niin paljon, että kiinnihän Alta oli. Meitä ei siis sittenkään ollut tarkoitettu yhteen. Bussin lähtöön oli kuitenkin niin paljon aikaa, että päätimme lähteä Kabukichohon testaamaan Dr. Fish -hoitoa eräässä spassa, jonka ohi olimme juosseet ensimmäisellä visiitillämme. Koska jos on aikaa eikä parempaakaan tekemistä, niin mikä olisi sitten olisi parempaa kuin syöttää varpaitaan söpöille kaloille? Löysin paikan jälleen melko helposti muistelemalla, minkä hostess-baarin ja nuudeliravintolan välissä se sijaitsisi Yakuza-pelisarjan kartalla….
KALAKALAKALAMIAU
Dr. Fish -hoito sattui sopivasti olemaan juuri sinä päivänä puoleen hintaan, joten Meepukin innostui kokeilemaan, vaikka alunperin oli aikonut tulla vain kuvaamaan. Vartin hoitoon kuluikin sitten tunti, koska ensin jonotimme parikymmentä minuuttia suihkuihin jalkojen pesua varten, ja sitten taisi käydä niin, että henkilökunta unohti meidät altaaseen, koska ”vartti” tuntui aika tosi pitkältä. Garra rufa -hoito oli hurjan mukavaa ja tulin siitä kauhean iloiseksi, vaikka vähän kauhistelinkin virikkeettömiä altaita ja kalojen määrää ja pohdin sitä, että saavatkohan ne muuta ruokaa kuin ihosolukkoa. Altaat olivat kuitenkin puhtaat ja hapetettu hyvin. Olin vielä tänään kovin onnellinen väsymyksessäni, koska kalakalakala, mutta sitten tulin pohtineeksi etiikkaa enemmän ja googlailin asiaa ja nyt on paha mieli siitä, että olin hetken iloinen varpaita kutittavista kaloista. :(( Eivät lisäänny vankeudessa ilman hormoni-injektioita vaan pääasiassa tuodaan villejä, eivät syö varpaita kuin nälissään ja niin edelleen. Nyyhh. Voi kala. Pyryyyy. :<
Eettisistä ongelmista huolimatta jalat olivat altaasta nostettaessa pehmeämmät kuin koskaan, ja tässä vaiheessa päätimme jo lähteä hakemaan matkatavaroita säilytyksestä. Matkalla poimimme asemalta leivokset, joiden hinta oli vähän euron molemmin puolin. Kakkuonnea! Koska Suicat olivat tyhjät, meidän piti ruikuttaa asemavirkailijoille, että pitäisi porttien toiselle puolelle päästä lokerikoille, ja sekin sujui aivan sutjakasti. Kiltit sedät kertoivat pyydettäessä myös, minne voimme palauttaa Suicat, ja kyseinen toimistotiskikin sijaitsi mukavasti ihan nurkan takana.
Rullailimme matkatavarat bussien lähtöpaikalle hyvissä ajoin ennen yhtätoista, koska kaikki oli sujunut odotusten vastaisesti nopeasti ja helposti. Istuimme siellä tavaravuoremme kanssa ja kävimme välillä katselemassa, olisiko meidän bussimme ilmestynyt lähtöpaikalle. Vajaa vartti ennen bussin lähtöä Meepu hankki lisäinformaatiota staffilta, ja selvisi, että meidän pitäisi olla ihan toisessa paikassa. Sinne siis kipin kapin, ja vähän lisäohjeita toiselta henkilökunnan jäseneltä, ja ungh, olisi pitänyt kantaa kuorma portaat alas ja tehdä check in. Taas sattui kuitenkin niin sopivasti, että juuri sillä hetkellä meidän bussilastillisemme käveli huutavan staffin perässä kyseisiä portaita ylös, ja saimme liittyä jonon jatkoksi ilman sen virallisempaa ilmoittautumista. Jouduimme tosin taapertamaan jonossa suunnilleen puolet Tokion ja Kioton välisestä matkasta ennen kuin pääsimme paikkaan, josta se bussi oikeasti sitten lähti. Rotvallinreunat ja sokeiden apuröpellykset meinasivat ehtiä repiä hermon jos toisenkin, koska laukkuni pyörät halusivat aina jäädä jokaiseen pieneenkin kohoumaan kiinni ja lennättää koko kaksikymmenkiloisen komeuden pitkin katuja. Salaa mietin mielessäni, että kerrankin en pahastuisi ollenkaan, jos seurueessa olisi joku sellainen henkilö, joka ritarillisesti tarjoutuisi edes kantamaan sen laukun, jota tasapainottelin kaatuilevan lentolaukkuni päällä.
Kahvila 1: aamupala
Meille oli nimikoitu suunnilleen bussin parhaat paikat, joissa oli jalkatilaa niin paljon, että eräs Aleksikin olisi ollut teleskooppiraajoineen tyytyväinen. Tarkoitus oli, että olisin kirjoittanut yöbussissa istuessa japaninesseeni, mutta suunnitelmani murskattiin pisimmällä sääntölistalla, jonka Meepu on koskaan kuullut. Ei alkoholia, koska se haisee, ei saa avata verhoja, ei saa käyttää elektronisia laitteita, koska niiden valo häiritsee muita, ei saa sitä ja täytyy tätä. Katselimme siis maisemia vuorotellen ikkunan ja verhon välissä istuen ja kuuntelimme karaokesta innostuneena aika monta Dirun vanhaa levyä läpi. Onnistuimme molemmat torkahtamaan ehkä viimeisen puolentoista tunnin ajaksi, mutta se ei paljoa lämmittänyt, kun meidät jätettiin kello 5.30 Kioton Kamogawaan suunnilleen keskelle ei mitään.
Kahvila 2: brunssi
Löysimme silti metroaseman, ja koska tiesimme, että hotelli sijaitsee Shijô-Omiyan aseman vieressä, navigoimme Shijôn asemalle. Kävi ilmi, että ne kaksi asemaa eivät suinkaan ole sama asia, mutta onneksi Shijôn asemalta ei tarvinnut kävellä kuin vajaa kilometri suoraa tietä (kadunreunoja ja sokeiden apumuhkuroita kovasti kiroillen) hotellille. Pääsimme siis Nekotalosta Kyoto Ark Hoteliin käytännössä ilman minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Mitä nyt Ark Hotelin check in oli kello 14 iltapäivällä, mutta onneksi saimme jätettyä laukut respaan. Seitsemältä aukesivat ensimmäiset kahvilat, ja käytännössä vietimme koko päivän kahviloissa vaihtaen aina paikkaa, kun notkuminen alkoi liikaa nolottaa. Tänään siis söimme aamupalan, brunssin ja lounaan, ja käytimme häikäilemättömästi hyväksemme ilmaista wi-fiä.
Hotelliin päästyämme ihmettelimme ensin vähän aikaa fiiniyttä ja oikeaa sänkyä (joka tosin on vain semi-double ja meillä on yhteinen peitto…) ja siis mitä, oikea hotelli? Mutta ei tarvinnut kauaa jäädä ihastelemaan, koska aahh, suihku, ja uuhh, sänky ja puhtaat lakanat. Viimeiset kaksi päivää eivät jää reissumme historiankirjoina erityisen tapahtumarikkaina, mutta tulipa niistäkin silti näin paljon tekstiä!
TILAA
Tokiopolitan 