”Gara gara”, sanoo sulkeutuva junan ovi

No jaa, se sitten siitä viimeisen viikon paniikinomaisesta nähtävyyksissä juoksemisesta ja muusta. Viimeiset päivät ovat kuluneet harvinaisen lahnaisissa merkeissä.

Torstaina meidän oli tarkoitus lähteä Odaiballe Annen ja Markuksen kanssa, mutta toisilla yöunet venähtivät ja eräillä olo oli ilmeisesti hieman huono. Lopulta kello oli niin paljon, että ei kannattanut enää lähteä mihinkään kauemmas. Lähdimme siis Meepun kanssa Shinjukuun kiertelemään vaatekauppoja, koska keskiviikkona kirjakaupan aika-avaruusvääristymä oli saanut meidät imuunsa. Pääsimme tosin liikkeelle vasta kuuden jälkeen ja kävimme ennen Shinjukuun lähtöä syömässäkin Kouenjissa (mautonta ma po doufua ja chaahania) ja testasin vertailua varten tokiolaisen takoyakin. Haluan tietää, onko kuuluisa osakalainen takoyaki oikeasti erityisen hyvää verrattuna muiden paikkojen versioihin. Kuusi isoa takoyakipalleroa ruuan päälle oli kyllä virheliike, ja kärsin takoyakipahoinvoinnista koko loppuillan.

Meepu: Lonkeronmakuisia röyhtäyksiä, nam.

Hei me ollaan landella! … eli jossain Tokion ja Miton välillä.

Kun lopulta pääsimme Shinjukuun asti ja kiertelemään ostaria, kello oli jo puoli kahdeksan. Vaikka Tokiossa voi ostaa kirjoja yhdeltä yöllä ja ruokaa saa melkein mihin kellonaikaan tahansa, vaatekaupat valitettavasti sulkeutuvat jo puoli yhdeksältä tai yhdeksältä. Siitä huolimatta Meepu sai tuhlattua rahansa kolmeen Skinny Lipin paitaan. Tämän jälkeen meidät heitettiin ulos ostarilta, joka oli mennyt kiinni jo varttia aiemmin meidän häärätessä sovituskopissa. No, onneksi en päässyt kokeilemaan sitä toisen kaupan ihanaa hupparia, joka olisi vain vienyt tilaa matkalaukusta…

Meepu: Enkä edes ehtinyt huomata, etten ollut saanut kaupan seinällä mainostettua tuhannen jenin alennuskuponkia ennen kuin olimme jo pihalla. :( Saatan silti käydä myöhemmin hakemassa vielä neljännen paidan.

Yhdeksän jälkeen käytännössä kaikki vaatekaupat olivat menneet kiinni, joten päätimme lähteä takaisin kotiin. Harvinaisen aikaansaava päivä siis takana. Kävimme kotimatkalla marketista hakemassa evästä seuraavan päivän junamatkalle. Valitettavasti Big A:n onigirihylly oli tyhjennetty yhtä ainutta alennusriisipalloa lukuunottamatta, joten jouduimme jännittävälle eväslinjalle. Rusinakeksithän ovat äärimmäisen ravitsevaa ja terveellistä evästä! Ja korokkeburgeri aamupalaksi on ihan ok.

Meepu: Selvisin vaihtovuoteni pitkistä labrailloista rusinakeksien, Calorie Matejen ja Soyjoyn voimin. Pystyisinköhän leipomaan niitä itse Suomessa?

Tarkoitus oli mennä nukkumaan ajoissa, mutta eihän siitä tietenkään mitään tullut.

Katsuta

Seuraavana aamuna heräsimme aikaiseen herätyskelloon melko unisina ja vähän kärttyisinä. Edessä olisi kolmen tunnin junamatka Mitoon Merryn keikalle ja sitä ennen tapaamaan Meepun yliopistoaikaista asuntolanaapuria Keikoa. Lisäksi meidän piti ehtiä juuri siihen yhteen tiettyyn Kouenjin junaan, joten aamun machalatte jäi avattuna eteiseen jääkaapin päälle ja pääsin harjoittelemaan korkkarijuoksua asemalle. Meidän piti vaihtaa junaa kolme kertaa ja onnistuimme joka kerralla jäämään oikealla asemalla ja hakeutumaan oikeaan vaihtojunaan. Vaikka Kouenjin asemalla oli ollut suorastaan hikisen kuuma (ihan hengästyttävän kuuma), niin määränpäässämme Katsutassa oli jäätävän kylmä odotellessamme asemalla Keikoa saapuvaksi. Niin siinä käy kun lähtee lomailemaan pohjoiseen.

Meepu: Hämeenlinnassakin on varmasti aina kylmempi kuin Helsingissä.

Keiko vei meidät autollaan Miton Kairakueniin katselemaan kukkivia umeja ja niiden kunniaksi järjestettyä umematsuria. Kukkivat umepuut muistuttavat erehdyttävästi kukkivia kirsikkapuita, ja ei niitä kuulemma moni paikallinenkaan erota toisistaan. Ilmeisesti myös luumut kukkivat tällä hetkellä täällä, joten aina ei pysty sanomaan, että mikä kaunis vaaleanpuna-/valko-/purppurakukkainen puu siinä nyt kukkiikaan. Tiesin ennestään, että ume kuuluu Prunus-sukuun kuten kirsikka ja luumukin, mutta jouduin tähän väliin googlaamaan, että mikä se oikeastaan on suomeksi: japaninaprikoosi.

Umematsurissa söimme lounaaksi liian isoja ja liian kuumia takoyakeja (tällä kertaa ei takoyakipahoinvointia) ja Keiko halusi, että maistan amazakea (makeaa alkoholia), jota myös sattui sopivasti olemaan myynnissä. Amazakekin oli liian kuumaa – riekaleille palanut suu kiitti.

Kävimme myös temppelillä rukoilemassa, eli siis olimme kiusaantuneita länsimaalaisia ja yritimme saada taputukset ja kumarrukset oikeisiin kohtiin. Tai ehkä Meepu tiesi täsmälleen, mitä tehdä, minä en ainakaan.

Meepu: Totta kai tiesin: Kaksi kumarrusta, kaksi taputusta, yksi kumarrus. Se luki siinä taulussa kolikkoastian päällä. :D

Temppelin lähellä oli esiintymässä jonkinlainen makaki. Esitys vaikutti ihan asialliselta, tai ainakin kouluttaja tuntui vetävän esitystä sen mukaan, mitä Riki-chania sillä hetkellä huvitti tehdä.

Kukkiin kyllästyttyämme pohdimme pitkään, mihin lähdemme seuraavaksi, ja koska olimme äärimmäisen avuliaita keksimään ehdotuksia (”öööö no ei me tiedetä mitä täällä on kaikki käy”), Keiko ajoi meidät vierailemaan kotiinsa.

Meepu: Keikon vanhemmat olivat palanneet asioiltaan Tokiosta aikaisin ehtiäkseen tavata minut.

Visiittimme oli hyvin pikainen, mutta Keikon vanhemmat olivat oikein mukavia. Ehdimme istua alas kymmeneksi minuutiksi juomaan pari kuppia teetä ja poseeraamaan erinäisissä valokuvissa, keskustelemaan kielistä ja Meepun viime vierailusta ja ottamaan vastaan muutaman litran japanilaisia snacksejä ja karkkeja.

Meepu: Viime vierailuni pähkinänkuoressa, tosin se kesti puolitoista päivää ja paikalla oli vielä enemmän sukulaisia ja ruokaa.

Keikon kanssa aikaa viettäessämme juttu luisti melko mukavasti japaniksi – ymmärsin suunnilleen koko ajan, mistä Meepu ja Keiko puhuivat, ja pystyin ajoittain jopa mongertamaan jotakin osallistuakseni keskusteluun. Keikon vanhemmat taas puhuivat vähän turhan nopeasti ja Ibarakin murre teki asiat vaikeiksi. Onneksi ei tarvinnut hymyillä ja nyökkäillä kuin kymmenen minuuttia.

Lopuksi Keiko ajoi meidät Miton Lighthouselle. Ruuhka oli niin kauhea, että viimeiseen sataan metriin kului melkein kymmenen minuuttia. Onneksi elimme siinä käsityksessä, että keikka alkaa puoli tuntia aiemmin kuin se oikeasti alkoikaan, joten sen sijaan että olisimme olleet myöhässä, olimmekin puoli tuntia etuajassa.

Olihan se ihan ok keikka. Näin toisen lempibändini ensimmäistä kertaa ikinä 200 henkeä vetävässä keikkapaikassa ja vaikken ollut ihan eturivissä, niin silti metrin päässä ykköskitaristista Ken’ichistä. Gara (vokalisti, elämäni mies – eiku siis Aleksi unohda toi äskeinen) oli ikävästi kaukana kolmen metrin päässä. Ja ne soittivat yhden parhaista biiseistä ikinä ja vetivät kaksi encorea. Ihan ok. Menetteli.

Viereeni sattui valitettavasti yli-innokas fani, jonka ehdin jo Meepun kanssa nimetä ”Ken’ichin vaimoksi”. Vaimo teki kaikkensa, jotta hänen unelmiensa sulho ja tulevien lastensa isä huomaisi hänen olemassaolonsa. Ken’ichin vaimon ympärille muodostui tyhjä ympyrä puoli metriä joka suuntaan, koska kukaan ei kestänyt sen poukkimista ja lasit särkevää ”Ken’ichii! Ken’ichii!!!!!” -kirkumista. Luulen, että Ken’ichi yritti tehdä kaikkensa ollakseen suomatta vilkaisuakaan tälle innokkaalle vaimoehdokkaalleen, jottei vahingossakaan antaisi ymmärtää mitään. Johonkin piti kuitenkin katsoa. Vaihdoimme siis Ken’ichin kanssa useita molemminpuolista sympatiaa ilmentäviä katseita keikan aikana.

Vaikka olimme jo lähes valmistautuneita nukkumaan Mitossa sillan alla tai ottamaan taksin Uenosta tai ainakin Shinjukusta, pääsimme hienosti kotiin asti ilman minkäänlaisia ongelmia ja kohtuullisen ajoissa. Jee!

Meepu: Hämmentävä käänne.

Advertisement