Mitä yhteistä on Akihabaralla ja Nakanolla?

Tiistai oli lämmin ja kovaääninen. Aloitimme päivän lähtemällä T-paidoissa katsomaan, miksi naapurikoulun pihalla oli huudettu puoli aamua. Syylliseksi osoittautui tennisturnaus, eikä huutosakkikaan ollut muutamaa tyttöä suurempi. Ihmeen kovaa ja pitkään ne jaksoivat kuitenkin huutaa.

Kio: Äänenkorkeudesta ja -voimakkuudesta olin päätellyt, että kyseessä on kokonaisen ala-asteen urheilukisat. Totuus vähän järkytti.

Kouluvuosi vaihtuu täällä huhtikuun alussa, joten tässä vaiheessa vuotta koululaisilla ei tunnu olevan muuta tekemistä kuin lomailla/urheilla/päntätä kuumeisesti seuraavaa lukuvuotta varten. Katukuva on edelleen täynnä koulupukuja, vaikka varsinaisia oppitunteja ei pitäisi enää olla.

Kion jälkiruokafocaccia. Kyllä, sellainen on keksitty.

Jatkoimme matkaa Saizeriyaan, jossa kohtasimme vieläkin kauheammalta kuulostavan ryhmän päiväkotilapsia. Jos koskaan olin kuvitellut japanilaisten lasten olevan kilttejä, hiljaisia ja rauhallisia, se mielikuva on nyt romutettu täydellisesti. Onneksi ryhmä oli saapuessamme jo lähtiessä (ja sen ruokaillessa koko ravintola oli ollut varattu vain lasten käyttöön), joten meidän ei tarvinnut kuin odottaa lasten kävelevän ovesta ulos. Koko ajan kiljuen. Elämäni pisimmät viisi minuuttia.

Kio: Vain viisi minuuttia? Se jatkuva kiljuvien, portaita alas hyppivien ja taas ylös juoksevien kakaroiden virta tuntui jatkuvan ainakin vartin. Tosin pakko myöntää, että suurin osa metelistä paikantui kolmeen äärimmäisen huonosti kasvatettuun orpoon (päätellen siitä, että äiti ei ollut raahaamassa niitä käsipuolesta pois häiritsemästä ihmisiä).

Toisin kuin eilen Prontossa, tällä kertaa sain juustopizzan, joka oli kaiken sen metelin arvoinen.

Kio: Meepun kanssa on kiva käydä syömässä, koska oman ruuan lisäksi saan aina myös Meepun jämät. Juustopizza ei ollut ihan niin hyvää kuin se pekoni-basilika -pizza jonka minä jopa sain eteeni Prontossa, mutta oikein hyvää silti. Jälkiruokafocaccia oli paljon parempaa kuin mikään Shakey’sin jälkiruokapizza.

Ruoan jälkeen jatkoimme matkaa Akihabaraan. Olimme eilen shoppailleet ihan liikaa, joten tänään… jatkoimme samaan malliin. Saatoimme viime viikolla kehittää jonkinlaisen fiksaation doujinsheihin, joten niitä oli pakko käydä hakemassa lisää Mandarakesta. Myös sellaisista sarjoista, joita emme aktiivisesti seuraa. Saatan jo hieman katua paria ostosta, mutta eivätpä ainakaan olleet kalliita. (Tiesittekö muuten, että doujinshit eivät ole pelkkiä sarjakuvia, vaan doujinshihyllyistä löytyy myös vihkosiksi painettuja japaninkielisiä ficcejä? Valitettavasti ostamieni laatu ei ole vielä vakuuttanut.)

Kio: Mutta sarjakuvathan ovat ehdottoman tarpeellisia kielen opiskelussa!

Zombeja räiskimässä

Kävimme myös pelihallissa, koska Akihabara. Kio mäiski zombeja 3D-pelikopissa ja kalasti itselleen Pokémon-pehmolelun ufo catcherilla.

Kio: Meepu halusi varman voiton ja tyytyi syöttämään kolikkonsa purkka-automaattiin, josta ei tietenkään saanut purukumia, vaan Kuroshitsuji-pelikortit. Itse oikein yllätyin siitä, että nappasin Dratinin ufo catcherista jo toisella yrittämällä – asiaan saattoi vaikuttaa se, että täällä työntekijä asettelee halutun palkinnon sopivasti hollille ennen kuin asiakas pääsee yrittämään sen nappaamista…

Kio teki myös yhden järkevän ostoksen: Labista löytyi kiva pieni denshi jisho eli sähköinen sanakirja, kännykän kokoinen kapistus joka kääntää japanista englanniksi ja toisinpäin. Sen saaminen tosin tuntui olevan kiven takana. Näytteillä ollut kappale oli kaupan viimeinen, ja sen ostamiseen tarvittiin kolme myyjää ja vartti aikaa. Ensin laitteen laatikko oli kateissa (ilman sitähän ei mitenkään pystytty myymään) ja myyjät tonkivat varastoja läheltä ja kaukaa ennen kuin minä löysin paketin hyllyn takaa. Sitten kaikkien osien mukanaolo täytyi varmistaa, laitteesta täytyi pyyhkiä sormenjäljet, sitä suojaava pahvilaatikko piti kiillottaa (…) ja meille oli luettava takuuehdot. Elektroniikan myyminen tuntuu olevan Japanissa oikea urheilulaji.

Kio: Myyjät eivät kyllä olleet erityisen palvelualttiita ennen kuin itse lähestyimme heitä japania puhuen. Siitä huolimatta olen tyytyväinen lopputulokseen. Löytö oli superhyvä. Halpa kuin mikä, koska mallikappalealennus, ja ihastuin käteensopivaan malliin. Useimmat denshi jishot ovat malliltaan pieniä miniläppäreitä ja melkein vaativat käyttämiseensä pöydän.

Pysähdyimme jäätelöllä ennen kuin hyppäsimme junaan (kaikki junamatkat ovat sujuneet hämmentävän nopeasti sen jälkeen kun aloin pitää Nintendoa mukana ja pelata junassa Pokémonia) ja palasimme kotiin lukemaan ostoksiamme. Minulla on tällä hetkellä kesken MUCCun Shion-kirja, jonka ensimmäinen juttu keskittyi kokonaan siihen, millaista ruokaa bändi söi vuoden 2008 kiertueellaan Amerikassa/Euroopassa/Japanissa. Löysin myös Read-nimisen lehden, joka vaikuttaa Rock & Readin edeltäjältä. Vuoden 2004 numerossa Tatsurou kertoo MUCCun alkuajoista, mikä on yksi suosikkiaiheistani.

Keskiviikkona oli tarkoitus mennä sentouhon eli lähikylpylään jonnekin Shibuyan seuduilla, mutta minua ei huvittanut. Yksien itkupotkuraivareiden jälkeen päädyimme käymään suihkussa kotona ja siirtämään sentou-reissua myöhemmäksi (ja lähemmäksi, koska näillä kulmilla näyttäisi olevan ties kuinka monta kylpylää kävelymatkan päässä).

Kio: Kävin yksin syömässä ja paluumatkalla hain Meepulle kaupasta rusinakeksejä ja suklaajäätelöä. En tiedä, millaista reaktiota odotin, mutta en ainakaan uutta (naurunsekaista) itkukohtausta, jolla Meepu sotki puolivalmiit meikkinsä.

Seuraavalla yrityksellä pyörähdimme aseman liukuhihnasushipaikassa. Kio oli syönyt aamulla donburia Asagayassa, mutta lautasia kertyi taas aikamoinen pino. Koitin tapani mukaan maistella tämän viikon/kuukauden/kauden erikoisherkkuja, mutta valitettavasti kaikki tällä kerralla kokeilemani erikoisuudet oli paistettu harmittavan sitkeiksi. Onneksi ”jälkiruoaksi” vedetyt tonnikalalajitelmat ja aburimayosalmon korvasivat kaiken.

Jatkoimme matkaa Shinjukun Kinokuniya-kirjakauppaan. Tällä kertaa oli Kion vuoro hamstrata japanin oppikirjoja. Yritimme etsiä myös japani-englanti-biologiasanastoa, mutta sellaista ei löytynyt. Koska kirjastot ja kirjakaupat tunnetusti taivuttavat aikaa ja paikkaa, havahduimme puolitoista tuntia myöhemmin ja tajusimme, että joudumme jättämään kaikki muut suunnittelemamme kohteet väliin ja palaamaan Nakanoon.

Kio: Löysin kyllä kuvitetun ensyklopedian, jonka sivumäärästä noin puolet oli biologiaan liittyviä aihepiirejä. Harmi, että mötikkä painoi erinäisiä kiloja.

Nakanossa tapasimme vanhan ystäväni Annen ja hänen miehensä Markuksen, joiden reissua voi seurata Metallia matkassa -blogista. Kiertelimme tovin Nakanon baarikatuja ennen kuin bongasimme izakayan, joka mainosti kolmen tunnin nomihoudaita 1500 jenillä. Siis juo niin paljon kuin kolmessa tunnissa ehdit, hinta alle 15 euroa? Neljä suomalaista marssi sisään.

Tarkoitus oli myös syödä, mutta emme päätyneet tilaamaan kuin pari satsia kanavartaita. Lintu oli käytetty aasialaiseen tapaan kokonaan hyödyksi, ja pöytäkeskusteluna arvailimme, mitä sisäelimiä napostelimme. Juomapuolella maistelimme umeshun lisäksi valkopersikka- ja viinirypäleliköörejä, ja Kio löysi myös Moscow Mulen. Niiden lisäksi joimme lähinnä kaikkea.

Kio: Pyysimme erikseen ”helposti syötäviä” palasia, koska olemme nössöjä ulkomaalaisia, ja silti pöytään tuotiin raakaa maksaa. Kivipiira/mahalaukku/sydän oli kuitenkin ihan hyvää.

Izakayasta matka jatkui pieneen nakanolaiseen rokkibaariin, jonka ohi olimme aiemmin kävelleet. Paikan pitäjät antoivat ystävällisesti suomalaisten valloittaa soittolistan. Ehdimme jutella paikallisten kanssa aamukahteen ennen kuin totesimme, että minun ja Kion on pakko lähteä kohti kotia, jos emme halua nukkua baarin lattialla. Yösade onnistui melkein huuhtomaan tupakansavun hiuksista.

Advertisement

About Meepu

Taipuvainen ylianalysointiin, muttei koskaan jätä yhtään huonoa ideaa kokeilematta.

View all posts by Meepu →