Shinjuku incident

Eilen tosiaan tapasimme taas Kumiko-sania, ja kuten Meepu kertoi, kyseinen kuusikymppinen japanilainen todellakin joi kaksi suomalaista pöydän alle izakayassa. Emme kuitenkaan aloittaneet päiväämme japanilaisella alkoholilla, vaan kävimme ensin Shinjukussa katselemassa maisemia Tokyo Metropolitan Government Buildingissa. Kerrosnumeroa en muista, mutta aika korkealla oltiin. Fujikin olisi näkynyt, jos sää olisi ollut selkeä.
Keräsimme alakerrasta mukaamme myös kaikenlaisia esitteitä ja alennuskuponkeja, näin siis vinkkinä muille turisteille. Edelleen olisi hakusessa onsen, josta ei heitetä tatuoituja asiakkaita pihalle… Meepu uskoi, että eivät ne enää kylvystä heitä ketään ulos, mutta näin vain eräässä esitteessä kerrottiin tehtävän. Huh huh. Näimme tänään Kabukichon tienoilla herran, jonka kaulatatuointi kiemurteli kasvoihin asti. Saattaa olla, että kyseinen herra ei juuri pääse nauttimaan julkisista kylpylöistä. Tai mistään muustakaan lainkuuliaisten kansalaisten riennoista. (Paitsi siitä kahvilasta, jossa kyseisen herran naisseuralaisineen näimme.)

Omistaja otti kuvan keittiössä seisoen.

Nyt olen kyllä jo menossa asioiden edelle. Kumiko vei meidät siis Kichijojiin vanhan tuttunsa omistamaan izakayaan (Mikazuki) syömään ja juomaan. Paikka oli malliltaan hyvin kapea. Aina piti vähän suoristaa selkää baarijakkaralla, että tarjoilija mahtui kulkemaan ohi kaataessaan sakea. Keittiö oli pieni ja kokonaisuudessaan nähtävissä tiskillä istuessa, mutta silti sieltä löytyi mitä tahansa, mitä Kumiko vain keksikin pyytää. ”Like magic”, kuten paikan omistaja totesi kyseistä seikkaa naureskellessamme, ja esitti vetävänsä tavaraa housuistaan.

Meepu: Luojan kiitos, sillä muuten olisin tällä reissulla saanut vain unagia enkä ollenkaan anagoa. (Edellinen on makean, jälkimmäinen suolaisen veden ankerias.)

Herra oli erinomainen kokki ja esitteli mielellään Kumikon kanssa japanilaisia erikoisuuksia sivistymättömille ulkomaalaisille. Eteemme tuotiin mm. tämän reissun parasta sushia ja herkullinen ja valtaisan tyylikäs sashimilajitelma ja niille monta erilaista dippikastiketta, katkaraputempuraa, kana-kala-riisipyöryköitä, ma po doufua (tähän asti parasta <3), kalaa ja retikkamötikkä, paistettua ankeriasta… Istuimme syömässä viisi tuntia, ja koko ajan eteen tuntui ilmestyvän lautanen jotain uutta, joten kaikkea on mahdotonta muistaa. Alkoholilla saattaa myös olla jotain tekemistä haperon muistin kanssa. Kyseinen izakaya on Kumikon mukaan oikein kuuluisa loistavasta sake-tarjonnastaan, ja totta kai meidän piti maistaa mahdollisimman montaa erilaista… Kumiko joi omat kuppinsa tyhjäksi ihailtavaa tahtia, ja halusi totta kai tilata meille lisää aina samaan aikaan kuin itselleen. Nyt on testattu montaa erilaista sakea (nihonshu), umeshua ja jopa yhtä japanilaista viskiä.

Meepu: Äläkä unohda japanilaisia viinejä, sekä punaisena että valkoisena. Erityisen mielenkiintoista oli maistella eri puolilta Japania tuotuja umeshuja. Makuerot olivat hurjia.

Shirakoannos – tuntuu suussa juuri siltä, miltä näyttää.

Mikään maailman alkoholi ei kuitenkaan saa unohtamaan sitä yhtä ruokalajia, jota Kumiko meillä maistatti. Syödessä ei ollut hajuakaan, mitä se oli, mutta tietämättömyys ei tehnyt kokemuksesta yhtään vähemmän kauheaa. Maku ei ollut niinkään ongelma, mutta se suutuntuma… Tänään leikimme salapoliisia Googlessa ja selvitimme, että söimme eilen shirakoa, ja tarkempi tutkimus paljasti, että suomeksi kyseessä on kalan maitipussi. Nimimerkillä En pidä edes mädistä… Pussukoita oli neljä kappaletta, joten jokaisen syötyä yhden Kumiko yritti tarjota vieraille viimeistä herkkupalaa, ja me yritimme Meepun kanssa kovasti olla ritarillisia ja antaa toisen syödä se. Onneksi Kumikon hämähäkkivaisto pelasi ja hän suostui ottamaan itse viimeisen palan.

Meepu: Ei se edes ollut mitenkään hirveää.

Kio: Mutta et silti halunnut syödä sitä ensimmäisen palan jälkeen.

Lähdimme kotia kohti vasta yhdentoista jälkeen ja kovasti kiiteltyämme hyvästelimme Kumikon Kichijojin asemalla. Lupasimme pitää yhteyttä Skypen välityksellä ja olla yhteyksissä hieman useammin kuin kolmen vuoden välein.

Jäimme pois Asagayassa, koska se mukava pop-up-vaatekauppa oli viimeistä päivää auki sillä sijainnilla ja oletin, että se olisi kahteentoista asti auki kuten oli muinakin päivinä ollut. Ei kuitenkaan näkynyt, joten ehkä viimeisenä päivänä oli pitänyt sulkea aiemmin kaiken muuttamishomman takia tai jotain. Sääli, koska olisin halunnut viedä karkista pitävälle Tomoyukille Fazerin suklaata, tai moikata Nanakoa ja ostaa yhden paidan, johon käteinen ei perjantaina riittänyt.

Asagayasta juoksimme kodin ohi Kouenjin asemalle poimimaan kolikkolokerosta ison ja painavan pussillisen tuliaisia, jotka Kumiko oli aiemmin päivällä jättänyt sinne ennen lähtöämme Shinjukuun. Kaiken muun lisäksi Kumiko oli jopa ostanut Aleksille sukat – saa nähdä, riittääkö japanilaisissa sukissa kokoa.

Joka tapauksessa kiitoksia Kumikolle, jonka kanssa meillä oli erittäin mukavaa.

Tänään oli vaikea herätä, koska jostain sakensekaisesta syystä nukahtaminen oli yöllä hankalaa.

Meepu: Ei, vaan tänään oli vaikea herätä, koska Kio laittaa herätyksensä soimaan kauan ennen kuin edes aikoo nousta JA JÄTTÄÄ TORKUN PÄÄLLE TUNTIKAUSIKSI NIIN ETTÄ SE HERÄTTÄÄ VIIDEN MINUUTIN VÄLEIN MINUTKIN, JOKA EN MISSÄÄN VAIHEESSA EDES HALUNNUT HERÄTÄ.

Kyllä, heitin tänään Kion kännykän ikkunasta ulos ja lähdin vihaiselle aamulenkille.

Kio: Disclaimer: kolme varttia kahdestatoista eteenpäin – ei tuntikausia. Mutta kännykkä tosiaan löytyi parvekkeelta.

Päätimme lähteä käymään läpi Kouenjin ja Shinjukun käytettyjen kirjojen ja levyjen kauppoja. Hyvä suunnitelma, mutta heti ensimmäisessä Shin-Kouenjin Book offissa Meepu osti mm. yhdeksän paksua ja painavaa lehteä – juuri kun oli päässyt matkalla sanomaan, ettei ole tämän matkan aikana ostanut kuin vasta yhden lehden. Niitäpä sitten kantamaan Shinjukuun. Itse tyydyin yhteen peliin ja levyyn, mutta ostosteni loppusumma oli silti enemmän kuin Meepun, joka osti DSLite-konsolin, kolme Pokémon-peliä ja ne yhdeksän lehteä… PS3-pelien on tosiaan parasta olla olematta aluelukittuja.

Meepu: Elämäni ensimmäinen oma pelikonsoli! Laitoin sen kotona lataukseen, mutta pelien pelaamista en ole vielä uskaltanut kokeilla. Niin suuri askel vaatii vielä hieman valmistautumista…

Shinjukuun päästessä satoi ja kaikki oli märkää ja ikävää ja märät kengät hiersivät. Saattoi kyllä käydä niin, että poistuin Pure Soundista vähintään yhtä painavien ostoskassien kanssa kuin Meepu aiemmin. Niitähän sitten kannettiin ympäri Shinjukua ruokaa ja Book offia etsiessä, ja vähän meinasi kummallakin olla kiukku. Meepulla ehkä vielä enemmän, koska itse en sentään ollut herännyt kesken unen, jossa minulla on koiranpentu ja valkoinen arabianhevonen ja itseeni ihastunut Tatsurou, ja minulle suostuttiin kahvilassa myymään ruokaakin, joten en ollut ihan niin nälkäinen kuin Meepu.

Meepu: Paras. Uni. Ikinä. Kunnes Kion herätyskello.

Prontossa kävi tosiaan niin ikävästi, että ruokaa tilatessamme Kiolle ilmoitettiin, että takoyaki on loppu. Mikäs siinä, Kio valitsi toisen alkupalan. Ehdimme syödä alkupalat ja Kio ehti saada pizzansakin eteensä, kun tarjoilijat tulivat ilmoittamaan minulle, että minun tilaamani juustopizza on loppu. Harvinaisen epäjapanilaiseen tapaan asiaa ei edes pahoiteltu kunnolla. Päätin äänestää jaloillani, jätin korvaavan annoksen tilaamatta ja tulimme kotimatkalla Mäkkärin kautta. Siellä sentään tilaukset sai heti, ne sisälsivät toivotut tuotteet ja jälkiruokaomenapiirakka oli ilmainen. Perkele.

Meepua ei piristänyt edes se, että yhdestä ruokapaikasta olisi saanut Ryû ga gotoku 0 -kareeta ja -ramenia. Ostin tänään ko. pelin (käytettynä, vaikka se julkaistiin vasta neljä päivää sitten) ja sen boksista löytyi ramen-kuponki. Näillä asioilla saattoi olla yhteys.

Välillä tuntui, että tänään on kansallinen paskan asiakaspalvelun päivä. Selvisimme kuitenkin lopulta Kouenjin Mäkkäriin väsyneinä, sateesta kosteahkoina ja kämmenet vain hieman rakoilla painavien muovikassien kantamisesta. Kunnon tankkaamisen jälkeen oli jo parempi fiilis ja suuntasimme kaupan kautta kotiin. Kello oli paljon ja väsytti, vaikka mitään ei taaskaan oikeasti tehty. Viikko jäljellä Tokiossa, joten tässähän pitäisi kohta oikein ryhdistäytyä ja ruveta kunnon turistiksi.

Advertisement