Voittajahan on se, jolla on hauskaa?

Japanilainen kuusikymppinen nainen joi minut tänään pöydän alle. Aihe on ymmärrettävästi hieman arka, joten jätän sen Kion kirjoitettavaksi ja kerron vain perjantaista ja lauantaista.

Kio: Terveisiä pöydän alta – saatan olla hieman päihtyneessä tilassa.

Parin päivän tauon jälkeen kävin sekä perjantaina että lauantaina urheasti aamulenkillä. Olen myös aloittanut Facebookissa pyörivän vatsalihashaasteen. Minun juostessani ja jumpatessani Kio on nukkunut pitkään. Sen mielenkiintoisemmaksi perjantaimme ei oikeastaan mennytkään.

Kio: Nukkuminen on vähintään yhtä terveellistä kuin urheileminen.

Kio halusi lähteä tutustumaan Shinjukun pahamaineiseen (tai sitten ei) Kabukichoun alueeseen. Sitä varten tarvittaisiin kuitenkin korkokengät. Olimme etsineet Kiolle sellaisia Shibuyasta, Harajukusta, Ikebukurosta, Uenosta, Skytreen juurelta, Nakanosta ja Asagayasta, noin vain muutaman kaupunginosan mainitakseni. Nyt kävelimme lähimpään kenkäkauppaamme Kouenjin aseman tienoille, bongasimme Kion unelmapiilokorkotennarit (kuvassa oikealla) alennushyllystä 11 eurolla ja täydensimme ostoskoria vielä siili-Converseilla (”All Star Hedgehog”). Viereistä hyllyä koristivat maailman kauheimmat upeimmat leopardi/seepra-Converset. Eikä tässä vielä kaikki: Niiden sisäpinta on kirahvikuvioinen! Eteisemme kenkäkokoelma kasvoi siis vielä yhdellä parilla. (Ja sitten hyvät uutiset: Nyt kun Kio sai ostettua toisen ja kolmannen parin uusia kenkiä tällä reissulla, minulla on lupa heittää Kion vanhat, risaiset tennarit roskiin. Palava jäte lähtee seuraavan kerran tiistaiaamuna, tanoshimi shiteru~)

Kio: Oikeasti olisin halunnut aidot Converset piilokoroiksi, mutta kahden viikon tuloksettoman etsimisen jälkeen feikit kelpasivat jo. Olen myös tyytyväinen, että löysin tennarit, koska pelkäsin jo, että Meepu heittää kenkäni roskiin ennen kuin löydän uudet. Kuinka syvää vihaa voi ihminen yksiä kenkiä kohtaan tuntea?

Ennen bilettämään lähtöä Kio halusi kuitenkin vielä käydä Asagayassa. Siellä ollessaan hän jäi suustaan kiinni tutun pop-up-kaupan perjantai-illan myyjän kanssa (joka lähetti Kion mukana minullekin keksejä ja jotain aprikoosijuttua, jota emme vielä ole uskaltaneet maistaa) ja palasi vasta iltakymmenen jälkeen minun ollessa jo unessa.

Kio: Tällä kertaa juttelin mukavan, keski-ikäisen Tomoyuki-sanin kanssa, ja vieläpä japaniksi! Kaksi tuntia. Olin melko tyytyväinen itseeni. Ja kyllä, otin vieraalta sedältä karkkia. (Sori, äiti.)

Koska olen kaikin puolin mahtava kämppis, en edes valittanut (kovaa tai pitkään) Kion kiskoessa minut ylös futonilta ja pakottaessa minut pikkumustaan, korkokenkiin ja kaikkeen tämän pallonpuoliskon meikkiin. Valitettavasti siinä vaiheessa kello oli jo niin paljon, ettemme enää jaksaneet lähteä Shinjukuun (josta olisimme joutuneet ottamaan taksin kotiin) vaan palasimme Asagayaan.

Kio: En pakottanut! Olisin hyvin voinut jäädä kotiin, mutta Meepu kiskoi aivan itse pikkumustan päälleen ja ilmoitti, että nyt on pakko mennä, kun mekko on jo päällä.

Valitettavasti koko Asagayasta ei löytynyt ainuttakaan izakayaa, johon olisimme halunneet, joten päädyimme syömään oyakodonia ja ramenia ja jälkiruoaksi kreppejä aseman viereen pysäköidystä pakettiautosta (Kio näytti tänään sille kuuluvan Oiva-hymyn, mutten valitettavasti saanut sitä tallennettua).

Kio: Crepemyyjä sekä käsitteli rahaa että teki meidän krepet paljain käsin. Eeewwww!

Lauantaina heräämiseen meni taas odotettua enemmän aikaa, mutta onnistuimme siirtymään Tokion edustan tekosaarille Shinkibaan kuuteen mennessä. Minulla ei tosin ollut meikkiä tai korvatulppia, mutta eipä se menoa haitannut.

Kio: Ei sillä, etteikö korvatulppia olisi yritetty etsiä neljästä konbinista ja yhdestä apteekista, vaikka oltiin jo myöhässä keikalta.

Päivän pääkohde oli Girugameshin kiertueen päätöskeikka. Olen saattanut intoilla Girugameshin keikoista joskus ennenkin, joten tässä vaiheessa voisin sanoa vain, että bändi oli yhtä hyvässä iskussa kuin aina ennenkin, yhtä suloinen kuin viime kesäkuun Suomen keikan meet&greetissä ja settilista yhtä mielenkiintoinen kuin edellisen linkin keikalla.

Hah, ihan kuin selviäisitte tästä noin lyhyellä referaatilla.

Kio oli ensimmäistä kertaa keikalla Japanissa. Tulimme sisään melko tarkkaan viimeisinä katsojina (koska olimme myöhässä ja lippunumerommekin olivat huonot), mutta kysyin kuitenkin Kiolta, missä kohtaa keikkapaikkaa hän haluaa katsoa show’n. Vastaus oli edessä ja keskellä. Sanoista teoiksi siis. Loppusijoituspaikkamme oli suunnilleen neljäs rivi Satoshin (vokalisti) ja Niin (kitaristi, lavan oikealla laidalla yleisöstä nähden) välissä. Japanilaiset fanit päästävät muita katsojia lävitseen klubin etuosaan huomattavasti helpommin kuin vaikkapa suomalaiset, luonnollisesti sillä hinnalla, että ensimmäisten rivien on kestettävä paine ja jaksettava riehua alusta loppuun. Onneksi se ei tuottanut mitään ongelmia meille hyvin levänneille keskimääräistä Girugamesh-fania vanhemmille ja pidemmille (sekä minä että Kio olemme huimat 160 cm!) suomalaisille.

Kio: Olin parhaimmillani kolmannessa rivissä. Viidennessä rivissä kiukutti, koska jumitin jonkun sellaisen takana, joka ei viitsinyt edes yrittää riehua ja se hieman hankaloitti omaa keikkafiilistelyä. Oleminen on tosi hankalaa, jos edessäoleva seisoo jäykkänä kuin lipputanko, mutta takanaolevat moshaavat lapaluiden väliin.

Ja kyllä siellä sitten riehuttiinkin. Seuraavana aamuna emme tahtoneet nostaa päitämme tyynyistä, koska niskamme olivat hellinä moshaamisesta, eikä äänikään oikein kulkenut kaiken huutamisen ja mukana laulamisen jälkeen. Muutama biisi sai katsojat kokeilemaan crowdsurffausta, mutta selvisimme siitäkin hengissä. (Japanilainen tapa on surffata klubin takaosasta kohti lavaa, eli muut katsojat eivät huomaa saapuvaa surffaajaa ennen kuin tämä putoaa niskaan. Typerää ja vaarallista.) Takanamme pyöri välillä myös circle pit.

Kio: Ensimmäisen viiden minuutin aikana sain crowdsurffaajalta potkun päähän ja mietin, että japanilainen keikkayleisö on vähän hullua. Se ei kuitenkaan ole huono asia. Nautin kovasti pienestä thrash pitistä.

Girugameshin musiikki menee vain paremmaksi. Keikalla ei soitettu GOlta muuta kuin color ja never ending story (sekä colorin sinkun B-puoli sunrise), ja nekin olivat noin kymmenen kertaa raskaampia kuin mikään aiemmin kuulemani versio. Jäin kaipaamaan Incompletea (joka oikein pyysin erikseen Suomen keikan meet&greetissä ja sainkin kuulla keikalla), mutta NOW’n biisit sekä pari vanhempaa kappaletta lohduttivat kummasti. Encore oli niin täydellinen, etten olisi itsekään osannut koota parempaa: Zecchou BANG!!, evolution ja Arrow.

(Tämän postin otsikko on muuten suosikkikohtani Zecchou BANG!!in lyriikoista. 楽しんだ奴が 勝者だと言うだろう? / Tanoshinda yatsu ga shousa da to iu darou?)

Keikan jälkeen joimme pakolliset drinkkimme (kyllä, drinkkilipun ostaminen oli pakollista samaan tapaan kuin Suomessa eteispalvelumaksu) ja tutustuimme oheiskrääsäpöydän tarjontaan. Kio oli kerrankin sitä mieltä, ettei minun pitäisi ostaa turhaa tavaraa, joten toin kotiin vain yhden T-paidan ja vuoden 2015 seinäkalenterin.

Koska olimme keikan jälkeen aivan väsyneitä, hikisiä ja likaisia eikä minulla ollut edelleenkään meikkiä, luonnollinen seuraava askel oli vaihtaa Tokion päärautatieasemalta Yamanoteen ja ajaa Shinjukuun tutustumaan Kabukichouhon. Kio tunsi alueen Yakuza-pelisarjan perusteella paremmin kuin minä omakohtaisista kokemuksistani ja kulki ympäri baari-, hostess/host- ja tuntihotellikatuja sydämenkuvat silmien paikalla. Valitettavasti pelin gelatopaikan tilalla oli tosielämässä takoyakikoju, joten joduimme nappaamaan yöpalajätskit Kouenjissa neljännestä aseman ja Nekotalon välissä sijaitsevasta konbinista.

Kio: Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten paljon Kamurocho oikeasti muistuttaa Kabukichota. Tuntui aika epätodelliselta kävellä alueella, jonka 2D-versiota on juossut ympäri satoja tunteja. Nyt olen tehnyt elämässäni jotain tärkeää. Anteeksi, menen pois fanityttöpoikailemasta.

Advertisement

About Meepu

Taipuvainen ylianalysointiin, muttei koskaan jätä yhtään huonoa ideaa kokeilematta.

View all posts by Meepu →