Pieniä nappisääntöjä, sekä miksi on ihan OK olla fanityttö
Päivitykset ovat taas olleet harvassa, mutta summataanpa viikon tapahtumia vaikkapa pienten sääntöjen merkeissä.
Älä kuvittele, että käteinen olisi ikuista. Vaikka kuinka miettisit, että no eihän sata jeniä ole mitään, eikä vähän päälle sen vielä sekään mitään, loppujen lopuksi tulet kuitenkin huomaamaan, että raha ei kasvata itse itseään, joten jossain vaiheessa joudut todennäköisesti nostamaan sitä lisää.
Vaan mitäs teet kun et voi nostaa? Pinkoodi kun herjaa vaikka sen pitäisi olla oikein. No, kaivelet matkalaukkuasi ja löydät onneksesi satasen euroissa. Ei muuta kuin etsimään valuutanvaihtopistettä. Kyseisenä päivänä ei millään huvittanut lähteä Ikebukuroa pidemmälle, mutta onneksi ei tarvinnutkaan. Nimittäin horjahtamalla aseman toiselle puolelle, missä en ollut pahemmin – jos koskaan – ennen käynytkään, oli Hotel Metropolitan, jonka synkässä, kolkossa, alakerran valuutanvaihtopisteessä sain vähän lisää jenejä lompakkooni.
Hotellin edustalta. Aika hieno.
Mukava löytää kaupungeista aina vähän uusia maisemia.
Tosin asia, mitä ihmettelen, on että vaikka valuutanvaihtopisteessä kuvittelisi asiakaspalvelijan automaattisesti tervehtivän englanniksi ja käsittelevän asian englanniksi, sain kuulla sen sijaan sujuvaa japania. No ei siinä mitään, kun itsellä on jo perusasiat hallussa ja tietää näistä jutuista, niin asian hoitaminen onnistui, mutta jos ajattelisi, että tänne matkustaisi joku aivan ummikko, niin mitähän ne sitten keksisivät tehdä? Vai auttaako kehonkieli silloinkin?
Sitten sääntö numero kaksi: Älä hukkaa puhelintasi. Kun viimein onnistut saamaan kapulan, etenkin Japanissa, älä hukkaa sitä. Sen löytyminen kun tuntuu olevan niin kovin kamalan vaikeaa, vaikka olisit melkein satavarma minne se jäi. Istuin nimittäin viime sunnuntaina Saizeriassa Ikebukurossa ja kirjoittelin läppikselläni nauttiessani salaattia ja etanoita ja viiniä. Sitten lähdin ja illalla kun palasin kotiin, en löytänyt puhelinta kassistani. Luulisin, että siinä vaiheessa kun kampesin lompakkoa väskystäni, kapulan on täytynyt tipahtaa lattialle. Tai sitten jopa nostin sen jossain vaiheessa pöydälle ja unohdin siihen. Sateenvarjon tiedän ainakin ihan varmaksi jättäneeni sinne. Mutta kas, kun kävin kyselemässä, kumpaakaan ei ollut (ilmeisesti) näkynyt, mutta ottivat ystäväni osoitteen ja puhelinnumeron ylös palatakseen asiaan.
No, eipä ole palattu. Ei siis ilmeisesti ole löytynyt tai sitten joku ystävällinen sielu on kiikuttanut ne jonnekin muualle. SoftBank -puhelinfirmaan palaaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu, sillä joutuisin maksamaan satasen purettavasta sopimuksesta, sekä halutessani uuden puhelimen maksamaan jälleen viisikymppiä. Ei kiitos. Niinpä olen nyt yrittänyt pärjätä ilman sitä ja toivon mahdollisten työntarjojien mieluummin ottavan yhteyttä sähköpostitse kuin puhelimitse.
Mistä pääsemmekin sääntö numero kolmoseen: Puhelittomana älä sovi tapaamisia paikkaan, missä on kaksi samannimistä kahvilaa lähisäteellä. Itse erehdyin tekemään niin ja palloilin kaksi tuntia Akihabaralla suhaten kyseisten kahden kahvilan välillä katsellen, josko tuttava seisoisi jomman kumman edessä. En kyllä nähnyt kummassakaan, joten palasin lopulta Nakamurabashiin netin ääreen ja meilasin kysyäkseni wtf. Hän väitti olleensa siellä kyllä, mutta totesin että alkaa olla liian myöhä ja väsy palata enää sinne asti. Päädyimme lopulta kuitenkin tapaamaan, mutta Ikebukurossa. Sainpahan ainakin illallisen, vaikka shoppaaminen ja puotien ihmetteleminen jäikin samanhenkinen peli- ja animeharrastajan kanssa tältä erää. Yritämme jonain päivänä jälleen Akihabara-tapaamista.
Sääntö numero neljä voisi olla myös, että älä sovi tapaamisia edelliselle päivälle kun tiedät seuraavana tapaavasi jonkun, josta välität paljon enemmän monessa mielessä. Ajatukset alkavat nimittäin silloin harhailla ja lopulta koet että et tainnut antaa rahalle paljoakaan vastinetta, mistä taas tulee hyväksikäyttäjän olo. No, minkäs minä sille voin, että tajusin pari päivää sitten, että tänä lauantaina (eli tänään) on SIDon erityistilaisuus uuden albumin ostajille ja siellä pääsee kättelemään yhtä bändin jäsenistä.
Kynnet kopalla odottelin tietenkin Akia luullessani, että saisin valita, tosin valitsemaan joutuminen harmitti siinä mielessä, että halusin tavata myös Maon. No, kohtalo päätti puolestani ja tilaisuus olikin randomi, joten arpani osui Maoon. Se oli mahtavaa.
Kättelytilaisuus oli kello 15:00-20:00 ja jo heti kolmelta jonossa oli jo 3500 henkeä… SIDon fanikanta on suuri…
Kyseinen bändi on muuttanut minua ja elämääni niin paljon parin kolmen viime vuoden aikana, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen kyseisille henkilöille. Äiti kysyi onko se Japani niin autuas paikka ja todellako haluan jäädä sinne. Jos se oli varmaa jo eilenkin, niin tänään se ainakin on vahvistettu: Kyllä. Olen oppinut täällä enemmän itsestäni ja onnellisuudestani ja saanut ihania kokemuksia, sekä tutustunut kivoihin ihmisiin. En näe mitään syytä miksi en haluaisi jäädä tänne. Paitsi alati hupeneva raha, mihin olen yrittänyt löytää ratkaisua postittamalla hullunlailla työhakemuksia.
Mistä päästäänkin kohtaan viisi: Älä ala hakea niitä töitä ulkomailta vasta noin kuukausi ennen lähtöäsi takaisin kotimaahan. Silloin on katsos jo pikkasen kiire, kun pitäisi päästä työhaastatteluunkin, sitten hakea työviisumia ja hoidella muita pikku pikku juttuja, kuten asuntoa ja muuta elämiseen liittyvää. Niih… Joten kai täältä on palattava Suomeen ainakin hetkeksi. Kulttuurishokki on varmaan kamala.
Idolini ja innoittajani tapaamisen lisäksi koin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni monorailin! Tokyo Ryutsu Centeriin kun ei päässyt muuten kuin vaihtamalla sellaiseen Hamamatsuchoun asemalta. Se on siis juna, joka menee yhtä kiskoa pitkin ilmassa. Huisia. Etenkin kaarteissa tuntui et nyt me pudotaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Haluan tällaisia Suomeenkin! Pendon keinumisesta valitelleet eivät tiedäkään mitä se on kun juna kaartaa mutkat suoriksi! :D
Maisemia Tokion yllä monoraililla.
Tuota reittiä voisi mennä ihan vain sightseeingin takiakin.
Ihanaa – pilvenpiirtäjiä, puistoja, lampia, kaikki hyvin nähtävissä yläilmoista!
Ja lopuksi pieni lisäselvennys, koska varmasti on aina joku, joka ei ymmärrä henkilöpalvontaa saati lähes kolmekymppisen naisen fanityttöyttä.
SID on bändi, jonka Mao perusti 2004 törmättyään Akiin. Sitä ennen Mao oli tullut Fuokuokan maalaisseudulta Tokioon aivan ummikkona suurkaupungin menosta ja ilman töitä ja rahaa. Mao oli yrittänyt tehdä mitä vain pystyi saadakseen edes vähän rahaa päivän ruokaan, joka yleensä koostui lähinnä iduista, koska se on halvinta mitä kaupasta saa. Akin tavattuaan he kuitenkin perustivat yhdessä SIDon ja kiertelivät tovin kaksin ennen kuin saivat kaksi muutakin jäsentä. Sitten yhtäkkiä heidän pienet keikkansa muuttuivatkin yhä suuremmiksi, mikä todella on todellinen ihme Tokiossa, missä uusia bändejä syntyy joka päivä ja kilpailu on todella kovaa niin musiikissa kuin ulkonäkössä, jotta fanien mielenkiinto pysyisi yllä.
He kuitenkin onnistuivat pääsemään yhdeksi suurimmista tämänhetkisistä nimistä Japanissa vain parissa kolmessa vuodessa, koska he eivät luovuttaneet, vaikka välillä heillä oli todella vaikeita aikoja, vaan uskoivat unelmiinsa ja toisiinsa muiden mielipiteistä huolimatta.
Siksi minä arvostan SIDoa ja sen jäseniä. Jokainen, joka onnistuu toteuttamaan käytännössä ”from zero to hero” on ansainnut arvostukseni. Suuresta suosiostaan huolimatta he kuitenkin kunnioittavat fanejaan ja kiittelevät näitä albumiensa ostoista, kuten Mao minua tänään, vaikka sen pitäisi olla toisinpäin – minähän tässä kiitollisuudenvelassa olen, sillä en olisi uskaltanut jättää elämää taakse Suomessa ja lähteä Tokioon etsimään suuntaa elämälleni ilman tällaista rohkaisevaa esimerkkiä. Ja olen saanut tästä reissusta niin paljon. Ja tiedän, että tulen saamaan enemmänkin, jahka minäkin onnistun uuden elämän hankkimisessa täällä.
Päätän tämän blogipostauksen lauseeseen, jonka bongasin eilen jonkun koulupojan paidanselkämyksestä:
”You are never given a dream without being given the power to make it.”
About Farna
Tokiopolitan 