Allnighter vol. 2
Pyörittyäni pitkään unettomana lauantai-sunnuntaiyönä lavitsallani aamuherätys oli ankea, mutta pakollinen. Olihan tiedossa sentään Harajuku Fashion Walk, jota olin odottanut siitä lähtien, kun kuulin siitä TokioFashionin YouTube-kanavan kautta. Se oli alkamassa vasta kahdelta, mutta herätin itseni jo kahdeksan maissa valmistautumaan, jotta sain meikit ja vaatteet kohdilleen ja ehdin vielä käydä metsästämässä vähän tukkaa. En löytänyt Ikebukurosta edelleenkään kyseistä ostoskeskusta enkä näin ollen sitä hiusklipsijatketta, joten päätin mennä Harajukulle, mistä nyt ainakin löytyy kaikkea, mikä ulkonäköön liittyy. Päädyinkin sitten uskaltautumaan sisään Prisilaan – peruukkiliikkeeseen – jota olin ihaillut vain kaukaa jo viime reissullani Japanissa. Pienen pyörähdyksen jälkeen hyllyjen välissä oli selkeää, minkä jatketukan halusin. Siinä oli hunajaista sävyä, sekä erilaisia vaaleita pigmenttejä, kuten omassakin tukassani. Ja se oli piiiitkä. Niinpä ostin sen. Ja sain sen samantien päähäni. Niin sitä kelpasi sitten lähteä odottelemaan paraatin alkamista Harajukun rautatieaseman eteen.
Siinä seisoskellessani vieressäni ollut lolitatyttö, Kika, alkoi jutella minulle ja totesimme kummankin olevan yksin – paitsi Fashion Walkilla, ylipäätään Japanissa. Hän oli tullut Brasiliasta asti opiskelemaan tänne. Päätimme kulkea yhdessä kulkueemme lähtiessä viimein liikkeelle lukuisten valokuvaposeerausten jälkeen. Seuraamme liittyi myös kiinalainen tyttö, joka puhui meille japania ja kirjoitti välillä englanniksi post-it –lapuille, jos emme ymmärtäneet jotain hänen sanomaansa. Hän kehui kuitenkin japaniani, ja ehdin olla hetken toiveikas, että kyseinen kommentti oli aito ja vilpitön. Mutta sitten yhdessä vaiheessa hän kertoi olevansa kuuro, enkä tiennyt enää sen jälkeen, olisiko itsetuntoni pitänyt buustautua entisestään, vaiko heittää kuperkeikkaa.
No, paraati sujui hyvin ja saimme porukalla paljon ihailevia kuin myös oudoksuviakin katseita muiden Harajukulla kävelleiden keskellä. Kummallista oli, miten etenkin ulkomaalaiset tuntuivat olevan innoissaan meistä ja tulivat kuvaamaan meitä, vaikka yli puolet meistä taisi ollakin ulkomaalaisia… Etenkin lolitat keräsivät ansaittua huomiota Angelic Prettyissään.
Tässä YouTube-pätkä kulkueestamme: http://www.youtube.com/watch?v=JXYPivm9Wzg&feature=share
Ja kuva:
Kulkueemme päätyttyä osa lähti syömään kiinalaiseen ja loput omille tahoilleen. Mekin erosimme kiinalaisesta tuttavuudestamme ja lähdimme Kikan kanssa purikuraan ja sitten syömään italialaiseen buffettiin. Sen jälkeen kiertelimme Harajukun puoteja läpi, kunnes ilta jo hämärtyi ja totesimme, että olisi vissiin aika palata kotiin. Tuntui hyvältä vaikkakin myös oudolta olla niin sosiaalinen pitkästä aikaa. Vaihdoimme Feissari- ja sähköpostiosoitteita ja sovimme, että menemme uudelleen hengailemaan joku päivä.
Tänään, maanantaina, torkuttelin yhteentoista asti ja totesin, että päivän suunnitelmissa ei ole muuta kuin käydä etsimässä se Ikebukuron EDGE –klubi. Elmujen keikka kun on huomenna… Mutta sitten vessasta paloi lamppu, eikä Kiralla kuulemma ollut varalamppua eikä aikaa mennä töidensä ohella moista hakemaan, joten lisäsin sen to do -listaani. Hakusassa oli myös adapteri, jolla saisin suomalaiset johdot sopimaan paikalliseen töpseliin – edellisen adapterin jätin vissiin Koenjin Nekotaloon, kun sitä ei löydy enää mistään. Kaksi tekniikka-asiaa hankittavana, siis. Haa, mikä oiva syy mennä Akihabaralle!
Niinpä suuntasin sinne ja löydettyäni etsimäni löysin myös itseni pelikerroksesta ja olin valmis ostamaan kaikki mahdolliset uudet konsolit ja niiden pelit. Siis voi ei. Niin paljon kaikkea ihanaa. Pyörähtelin siellä hameineni silmät suurina taivastellen kaikkea kuin Disney-prinsessa ja keräsinkin otakujen huomiota kiitettävästi. Siitä ilosta suuntasin Harajukulle pitämään omaa kivaa purikurassa (kyllä, vien Forever Alonen ihan uudelle tasolle) ja sitten lähdin Ikebukuroon etsimään sitä hemmetin klubia, jonka sijainti erinäisistä kartoista huolimatta pysyi arvoituksena – edelleen tänäänkin. Ehkä pitää tehdä, kuten Kira sanoi, ja bongata vain huomenna tarpeeksi oudon näköisiä tyyppejä, jotka saattavat olla tulossa samalle keikalle…
Niin söpö ettei mitään rajaa
No, luovuttaneena päätin lähteä takaisin Nakamurabashiin, mutta ilokseni huomasin iltajunan tarjoilevan sentään silmänruokaa. Olin paitsi tylsistynyt, myös puolivallattomalla päällä, joten yritin hakea katsekontaktia parin potentiaalisen tyypin kanssa, mutta vaikka seisoin kyseisten nuorten miesten edessä näiden istuessa, toinen luki intensiivisesti Raamatun kokoista mangakirjaansa nostamatta katsettaan siitä, ja toinen vain näpytteli kännykkäänsä. Sanonpahan vain, täällä saa heittää vaikka kärrynpyöriä alasti ja siltikin on vaikea repiä näitä miehiä tekniikkansa tai kirjojensa parista. Sitten viimein juna alkoi tyhjentyä ja koin tilaisuuteni tulleen päästessäni istumaan vastapäätä sitä kirjaa lukevaa tyyppiä. Liikahdettuani tyhjentynyttä penkkiä kohti hän nosti katseensa minuun ja jäi tuijottamaan silmiini, ja olin ihan että NO NIIN, NYT PÄÄSTÄÄN ASIAAN, mutta sitten yrittäessäni istahtaa elegantisti alas tupsahdin perseelleni niin että hame vaan heilahti melkein korviin. Töksähdellen liikkuvat junat for the win. Ja miksi liikkeeni pitää olla yhtä sulavat kuin mursulla? Etenkin juuri sillä kriittisellä hetkellä, kun sain haluamani huomion. No, yhtä kaikki, olin siltikin varmaan edelleen ihan ”KURRRRNAU~” sille tyypille, sillä kissa se on kömpelömpikin kissa, ja sain häneltä haluamaani huomiota koko loppumatkan ajan. Jäimme samalla pysäkilläkin ja kävelimme vierekkäin aina ulos asti asemalta. Sitten hän katosi jonnekin ja minä tein päätöksen käydä kotona ja palata viettämään Allnighter vol. 2:sta.
Lähinnä siksi, että olen nyt pyörinyt unettomana sen verran monesti, että parasta kirjoitella nyt pois mieltä vaivaavat asiat. Mieltä vaivaa myös väläytetty mahdollisuus ryhtyä täällä englanninopettajaksi. Se samalla innostaa kuin pelottaakin. Se ei ole sitä, mitä ensisijaisesti haluaisin tehdä (eikä minulla ole hajuakaan opettamisesta), mutta sillä tavalla saisin ainakin jäädä, ja palkkakin on vissiin aikas kiva. Olen myös nähnyt hupaisia animesarjoja, joissa opettajahahmot ovat olleet juuri sellaisia, kuin itsekin varmaan olisin. Voi ei. :D
On vaikeaa olla suurten ratkaisujen edessä. Etenkin, kun tietää, miten paljon vaikeutta ne myös tuovat sen lisäksi, että ne tuovat toki sitä tavoittelemaani onneakin. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa ja palata takaisin entiseen elämään Suomeen. Mutta sitten katson täällä ympärilleni ja tajuan joka päivä ymmärtäväni näitä ihmisiä enemmän ja pohdin, että josko kuitenkin sopeutuisin joku päivä ja tulisin onnellisemmaksi täällä kuin Suomessa. Vaikka kotimaahani jäikin kyllä ihmisiä, joiden toivoisin tälläkin hetkellä olevan kanssani…
Jee, enää neljätoista tuntia ja näen Mad Hatterini, aka Jekyllin. Eli Elmujen vokalistin. Love love love. Fanityttöyden täyteinen postaus siis tulossa seuraavaksi.
P.S Vaikka istuin Gustossa, en syönyt kylmiä nuudeleita tällä kertaa. Maissipizza voitti!
About Farna
Tokiopolitan 