Ninjahämähäkkejä, viskisoodaa ja muita urbaanilegendoja
Viime yö sujui vähän paremmin ja kumpikin sai nukuttua vähän enemmän. Kiran lähdettyä töihin huomasin tosin kauhukseni, että minut oli jätetty kotiin kaksin peukalonkynnen kokoisen hämähäkin kanssa, joka kipitteli parvekkeen liukuovea ylös ja alas. Vedin ovea hieman raolleen, että örkki älyäisi kipitellä pihalle. No eipä örkki älynnyt. Kolmen yrittämän jälkeen se päättikin lähteä peremmälle taloon pitkin seinää. Yritin puhallellen ohjailla sitä takaisin ovea kohti, mutta sehän vallan riehaantui. Otin siis taktisen askeleen takaisin futonilleni ja olin kuin en olisikaan. Kummallista. Kyllä Suomen hämähäkit ymmärtävät puhaltelun ja avonaisen oven merkityksen.
Mainittakoon siis tässä, että allekirjoittaneella on suuremman luokan araknofobia, joka on kyllä pikkusen jo lieventynyt, koska olen pidemmän aikaa onnistunut välttämään kohtaamiset hämähäkkien kanssa. Mutta kiitos tämän kreisin yksilön, se on täällä taas vahvempana kuin koskaan. Yritin sitten jopa lehdellä avitella, niin sehän hyökkäsi päälle. Ihan totta, se alkoi LOIKKIMAAN paikasta toiseen ja pyöri vimmatusti ympyrää seinällä loikaten taas jonnekin toiseen paikkaan. Olin ihan että apua, mitä hittoa teen, niin lähelle en sitä voi mennä että voisin nitistää vessapaperiin (enkä pidä tappamisesta muutenkaan) eikä sen läväyttäminen miljoonaksi kappaleeksi ollut vaihtoehto myöskään. Sitten muistin Kiran maininneen torakkamyrkyn ja etsin putilon käsiini. Haa. Muutaman sekunnin se sitkeästi taisteli myrkkyä vastaan hyppien yhä sinne tänne ja pyörien, kunnes lopulta heittäytyi selälleen. Aluksi olin hieman skeptinen ja oletin sen vain esittävän kuollutta, koska tuo selvästi oli jostain from hell, mutta eipä se siitä näytä hievahtaneen sen jälkeen. Erävoitto 2-1.
Meikkasin itseni lähtökuntoon ja viimeistelin työhakemukseni siihen kuntoon, että sen kehtaa postittaa heti kun vain löydän keinon printata sen. Sen kunniaksi lähdin Ebisuun etsimään kyseistä yhtiötä, jonne haen. Tarkistin osoitteen Googlesta ja Mapsista ja kolmannella yrittämällä löysin viimein oikeat reittiohjeet. Niinpä lähdin reippaasti taas seikkailemaan paikkaan, missä en ole ennen ollut ja ihastuin kaupunginosaan heti.
Majakka keskellä kaupunkia. Ihana.
Ja pilvenpiirtäjiä. Ihania nekin.
Alue näytti hyvin vauraalta, ja talojen pihoissa näkyi usein jopa puutarhoja.
Koska aseman edustalla tehtiin remonttia, se sekoitti hieman suuntavaistoani (ai mitä?) joten lähdin vain mutu-tuntumalla hakemaan kyseistä raittia, josta Maverick DC:n pitäisi löytyä. Nousin mäkeä ylös ja toista alas, kävelin poikki hautausmaan ja omakotitalokatujen löytäen itseni lopulta lähellä keskellä kaupunkia olevaa majakkaa ja sen ympärillä olevaa puistoa, joka ilmeisesti toimii evakuointialueena kriisitilanteissa. Lopulta luulin löytäneeni oikean kadun, mutta huomasin olevani jo pois Ebisusta Meguron puolella. Että eikun takaisin…
Puisto tosin tarjosi miellyttävän varjoisan levähdyspaikan pitkän kävelyn päätteeksi.
Kävelin takaisin asemalle päin ottaakseni uudestaan lähdön sieltä, ja poikkesin nälkäisenä ja janoisena kivan pirteän vihreän talon ravintolaan nimeltä Hummingbirds’ Hill. Siellä nautin avokadokatkaraputoastin ja jääkahvin lukien samalla japaninkirjaa. Lähtiessäni sain tarjoilijattarelta ravintolan viuhkan, joka sopikin päivän punaiseen asusteeseeni. :)
Pidän tästä myös siksi, että siinä on kolibreja, jotka yhdistän nykyään vahvasti The Hunger Gamesiin.
Siellä näkyy Hummingbirds’ Hill. Tuosta voisi tulla uusi vakilounaspaikkani… ;)
Onneksi olin matkalla onnistunut löytämään majakan läheltä selkeämmän ”olet tässä” -kartan, johon oli katunumerot merkattu selkeästi kortteleittain. Niinpä 2-chomen 8-blokki talo-12 oli helpompi löytää. (komppaan Meepua, joka nurisi usein matkalla, että olisi helpompaa, jos kaduilla täällä olisi nimetkin.) Sattui sitten niin, että olinkin näemmä jo kävellyt siitä melko läheltä ohi aiemmin, eli mutu-tuntumani oli oikeassa; en vain ollut luottanut siihen! Itse asiassa se oli aivan Hummingbirdsin vieressä ja astelin siitä sitten Maverick DC:n ohi.
Nimestä näkyy vain osa, koska otin kuvan puolijuosten etten vaikuttaisi creepyltä stalkkerilta (mikä kyllä taidan olla…)
Siinä se on. Jei. :)
Joillekin ihmisille vuoristot ja temppelit ovat niitä henkeäsalpaavimpia näkyjä täällä. Minä voin sanoa kävelleeni tänään oman henkilökohtaisen via dolorosan läpi kuin paraskin pyhiinvaeltaja ja liikuttuneeni lähes kyyneliin nähdessäni viimein DC:n ovet. Haluni työskennellä tuossa firmassa niille ihmisille siellä on mitä suurin.
Siirryin läheiseen puistoon kokoamaan itseni ja kirjoittelemaan läppikselläni, kun yhtäkkiä jostain alkoi korvia rassaava siritys. Kaskas, vähempikin sirkutus riittäisi, kiitos. Jopa puissa istuvia korppeja alkoi sieppaamaan tuon ötökän soidinmenot. Niinpä hiljaisesta puistohetkestäni tuli varsinainen sirkus. Linkki videopätkään siitä löytyy tästä: http://www.facebook.com/photo.php?v=10151008403018956&set=vb.584193955&type=2
Päivän alkaessa hämärtää päätin lähteä puistosta takaisin kohti Nakamurabashia ja käväistä eilen näkemässäni internetkahvilassa kysymässä, josko siellä voisi tulostaa omia juttuja. No, kello seitsemältä onkin sitten näemmä pahin ruuhka-aika Shibuyalta eri suuntiin, joten koin ruuhkajunan autuuden parhaimmillaan. Minä keskellä laumaa toimistomiehiä. Such fun. Tällä kertaa minua ei pidetty kännykkätelineenä, kuten viimeksi. Mutta ahdasta oli. Ja lisää vain tunki sisään joka pysäkiltä, ihan kuin näitä junia ei menisi melkosen usein.
Pääsin lopulta Ikebukuroon, josta olin vaihtamassa Nakamurabashiin, mutta huomasinkin seuraavan junan menevän vasta noin tunnin kuluttua. Ahaa, asun siis kuitenkin sen verran syrjässä. Koska päivän kuumuuden ja eräjormailun päätteeksi näytin varsinaiselta maantieraadolta, en tahtonut mennä minnekään kahvilaan istumaan Ikebukurossa. Niinpä nappasin asemakioskilta siideritölkin ja naureskelin joka paikassa näkyville Highball -drinkkimainoksille. Se tuntuu olevan kova juttu täällä, ja monet baarit mainostavat, että heiltä saa sitä. Kiralta tosin opin, että Highball on soodaveteen sekoitettua viskiä, ja sitä maistettuani hänen tuopistaan totesin sen maistuvan lähinnä sulaneilta jäiltä, jotka ovat joskus olleet viskin seassa. Ehkä se on tarkoitettu vähän niin kuin naisten olueksi? Ei kuitenkaan ole minun juttuni.
Pitkältä tuntuvan kotimatkan aikana yhä varmemmaksi iskostui toive päästä DC:lle töihin, niinpä etsittyäni internetkahvilaa, jota en enää löytänytkään, päätin horjahtaa Nakamurabashissa eräälle sivukadulle, jossa törmäsin eilen pieneen alttariin ja siinä koreilevaan pelottavan näköiseen patsaaseen. Alan olla kuitenkin niin epätoivonen, että kaikki keinot ovat sallittuja, right? Niinpä pesin käteni maljassa, tartuin kellonaruun ja kilisytin hetken taputtaen sitten käsiäni yhteen ja esittäen toiveeni. Niin siinä kai kuuluu tehdä. Samassa taivas muuttui violetiksi, kuului suuri pamaus ja vettä alkoi sataa kaatamalla. Tarkoittaako tämä sitä, että toiveeni kuultiin, vai tahtooko joku sanoa että ”huku pois, kurja olento”? Yhtä kaikki, loppumatkan kotiin sain kahlata vedessä. Onneksi olin ottanut sateenvarjon mukaan päivänvarjoksi…
Alttari ja sen patsas. Pitäisiköhän viedä sille huomenna riisiäkin, kun sen edessä oli tyhjä kulho?
Tähän päätän seikkailuni tämän päivän osalta. Nyt toivon vain, ettei hämähäkki nouse kuolleista yöllä ja ettei kukaan tule kostamaan sen puolesta. Toivon myös, että saan pian printattua ja lähetettyä tuon työhakemuksen postitse, sillä vain kirjeenä lähetetyt hakemukset käsitellään siellä. (Why oh why?)
Joten tassut yhteen siinä lukiessasi tätä – uskoit sitten hirmupatsaaseen tai johonkin muuhun – kaikki tuki tulee tarpeeseen. :D
Huomenna olisi sitten vuorossa Asagayan Diamond Town ja Electric City Akihabara. :)
Kuluu tämä aika täällä yksinkin, vähän liiankin nopeasti.
About Farna
Tokiopolitan 