Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä, vai pitääkö minun kävellä sinun ohitsesi kahdesti?
Selvittyämme perjantain mahtavasta keikasta oli aika miettiä viikonlopun kuvioita, Meepun lähtö Suomeen kun lähenee uhkaavasti. Totesimme haluavamme sittenkin käydä Disneylandissa, maksoi mitä maksoi. Sen lisäksi Meepu halusi mennä katsomaan Gundam-patsastakin. Eikä siinäkään vielä kaikki; olin hehkuttanut niin paljon Ajitoa ja kaikkia niitä ihania ihmisiä siellä, että Meepu totesi että kaipa sekin pitää sitten kokea vielä ennen lähtöä.
Niinpä päätimme lähteä sinne Girugameshin keikan päätteeksi ja pyhittää lauantain pään selvittelyyn ja mahdolliseen viime hetken tuliaisshoppailuun, ja sitten sunnuntaina käydä ne Disneyt ja Gundamit läpi.
Yöelämään lähteminen kello kahdentoista paremmalla puolella on muuten ihan hyvä idea täällä, sillä menoa ja väkeä riittää kyllä aamutuimiin asti, mutta yhteysjunat lakkasivat kulkemasta ennen sitä, joten päädyimme ottamaan taksin Nakanon asemalta Shinjukuun. Siinä sateessa kun ei huvittanut kävellä ja lähteä humpalle uitetun koiran näköisenä, vaikka silläkin ehkä jotain sympatiapisteitä olisi joltakulta voinut saada.
Se hyvä puoli taksin ottamisessa oli, että nyt ei tarvinnut jälleen kerran arpoa, että mistä uloskäynnistä kannattaa asemalla astua pihalle ja missähän päin se Ajito mahtoikaan olla, sillä taksi ajoi sujuvasti kyseisen kadun läpi ja hihkaisin oikealla kohtaa jättämään meidät kyydistä. Keräsimme rappusyvennyksessä voimia syöksyä kaatosateessa tien yli ja Ajiton rappukäytävään, ja suoriuduttuamme siitä koitoksesta freesasimme itsemme vessassa ja pääsimme viimein Ajiton ovesta sisään.
*tässä kohtaa blogin kirjoittaja hymyilee idioottimaista hymyä muistellessaan Harun ilmettä tunnistaessaan kuka oli juuri astunut sisään*
Haruhan on siis eräs Ajiton baarimikoista, joka itse asiassa oli se, joka ihan ensimmäisellä kerralla vamppasi allekirjoittaneen ja naapurimme Jelenan Ajitoon iltaa viettämään. Viime kerralla tosin olin SID-fanipaidassa, tukka ponnarilla ja farkkushortsit jalassa. Nyt olin sopivasti paljastavassa pikkumustassa, joka kimalteli kultaisessa glitterissä bling bling -korujeni ohella. Meikkiäkin oli enemmän ja tukka laitetumpi. Ha!
Ja kuten aina kun pidän tosissani jostakusta, heittäydyn puhetaidottomaksi tosipoloksi, joka istua kököttää paikoillaan kuin orpo piru vieraassa helvetissä ja kittaa kaksin käsin viinaa toivoen kielenkantojen aukeavan sillä. Niinpä Meepu hoiti illan aikana suurimman osan puhepuolesta niin Harun, Hinatan kuin Hidenkin kanssa, ja minä sain koota itseni lattialta ainakin kahdesti. SE MIES VIE JALAT ALTA, I SWEAR!
Loppujen lopuksi en muista kuin pätkiä keskusteluistamme ja pienistä kosketuksista Harun kanssa ja sitten olimmekin jo Meepun kanssa kotimatkalla puoli seitsemältä aamulla päivän paistaessa jo kirkkaimmillaan. En siis päässyt vieläkään sinne Love Hoteliin, jonne Jelena yritti jo viime kerralla järkätä minua Harun kanssa. :D
Josko nyt ottais jonkun tehostartin tähän kielen opiskeluun (vaikka Harukin vissiin sanoi haluavansa oppia englantia voidakseen kommunikoida kanssani. AWWW!) ja maanantaina aion hankkia viimein sen japanilaisen puhelimen & liittymän ja sitten menen ja isken sen sille kouraan, kun se sitä pyysi jo ihan ekalla kertaakin kun tapasimme.
”Fuck the ’maybe’. Call me.”
Yep yep. Uhotahan aina voi näin, mutta liekö se toteutuu… :D
Anyway, lauantaista tuli todellakin koomapäivä ja nukuimme varmaan ainakin neljään jos ei viiteen. Meepu reippaili ylös vähän aiemmin kuin minä ja häippäsi jonnekin todeten, että lähtee käymään jossain ettei päivä tunnu menneen ihan hukkaan. Itse koomasin vielä aimo tovin ennen kuin päätin yrittää ryhdistäytyä ja tehdä samoin. Itse horjahdin vain Asagayaan ja vein zombiewalkin ihan uudelle tasolle vaellellessani silmät päässä seisoen pitkin poikin katuja ja kauppakäytäviä etsien ruokaa, jota ei oikeastaan tehnyt mieli edes syödä. Lopulta en jaksanut etsiä enää ja päädyin istumaan Denny’s:iin. Sieltä sain syödäkseni kasvisraamenia ja avokadosalaattia. Näin myös unelmaisen suklaaparfaitpikaarin, mutta en yksinkertaisesti kyennyt tilaamaan sitä, sillä oloni oli edelleen kurja. Niin, ja tämän lisäksi olin menettänyt myös ääneni lähes kokonaan, johtuen ehkä karaokesessioistamme Ajitossa.
Hoipertelin takaisin kotiinpäin ja mietin, millä ihmeellä löydän motivaation pakkaamiseen. Sitten totesin, että voisin kyllä oikeastaan poiketa vielä jääkahville ja kirjoittelemaan läppärillä. Muutoin ei olisi tehnyt mieli, mutta kyllä se pakkaamisen aina voittaa. Paitsi että kaikki kahvilat olivatkin sitten jo kiinni kun saavuin viimein Koenjin Central Roadille. Kävelin jopa keskustankin läpi, mutta vain baarit olivat auki. Siinä mielentilassa halusin istua mahdollisimman kaukana kaikesta alkoholista, joten päädyin hakemaan Coca-Cola Zeroa ja suklaapullan lähikaupasta ja palasin kotiin, jonne Meepukin oli saapunut jo – Zeron kanssa myös. :D
Päivien- ja ajantaju on kadonnut kyllä tyystin kokonaan tällä reissulla. Tuntuu, ettei viime päivinä ole oikein muuta tehnyt kuin nukkunut ja käynyt ruokkimassa itseään pikaisesti jossakin ja palannut takaisin lagaamaan. Oi ja voi.
Mutta taisin löytää Asagayasta taas hieman itsevarmuutta ja voimaa ryhdistäytyä. Aloitan heti maanantaina. I promise. :)
P.S Kuvia ei oo, kun kamera on halunnut nykyään unohtua kämpille…
About Farna
Tokiopolitan 