Home coming @ Kyoto
Viimein sai pitkästä aikaa herätä Kiotossa.
Nukuttuamme kellon ympäri (tai no, Meepu nukkui, ja minä melkein) päätimme lähteä hieman jaloittelemaan ja etsimään ruokaa. Kiertelimme etsien tiettyä yakisobapaikkaa, jossa olin käynyt viime reissullani, mutta jostain syystä nyt sitä ei tuntunut löytyvän, eikä mitään sinne päinkään. Etsinnät kuitenkin jatkuvat, sillä siellä on käytävä ihan pelkän fiilistelyn vuoksi (söpöllä kokkipojalla ei toki ole osuutta asiaan…)
Horjahdimme lopulta sillan toiselle puolelle, niin sanotulle uudelle alueelle, jossa vilisikin monikansallista väkeä. Hinnat myös näyttivät sen mukaisilta, että turisteilta rahat pois, joten päätimme etsiä pienempiä sivukatuja, joiden ravintolat saavat turisteilta vähemmän huomiota. Löysimme aivan täydellisen oloisen paikan, sillä ikkunassa oli esillä muovisena jokainen ateria, minkä talo tarjosi. Jokaisen ison(!) lautasellisen hinta oli noin reilut viisi euroa. Harmi vain, että se oli aukeamassa vasta reilun tunnin päästä. Päätimme odotella ja kävimme sillä välin istuskelemassa läheisessä Starbucksissa frappuccinoilla.
Koska 7.7. juhlitaan Tanabataa, monen ravintolan pielessä näkyi pikkupuita, joiden oksiin oli kirjoitettu toiveita. Myös Starbucksissa meille tuotiin pienet laput pöytään ja kumpaakin pyydettiin kirjoittamaan toive, joka voidaan laittaa muiden joukkoon. Meepu tiivistäkööt, mikä Tanabata on. Se liittyy muinaiseen mytologiaan ja erotettuihin rakastavaisiin, joten se riitti minulle olemaan ihan sydämet silmillä. Rakastan traditioita ja mytologioita. Toiveen keksimiseen meni kyllä yllättävän kauan, sillä äkkiseltään en osaa sanoa, mitä eniten haluaisin. Etenkin kun toiveilla on tapana toteutua, ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että joskus kannattaisi jättää toivomatta. Meepu ehdotti maailmanrauhaa, jos en muuta keksi, mutta valitettavasti sisäinen goottini sanoi, että sitä ei kuitenkaan tapahdu, joten en tuhlaa toivetta siihen.
Päästyämme viimein ruoan ääreen, vatsa söikin jo itseään ja päädyimme sitten tilaamaan viittä eri lajia ruokia. Aloittelimme maukkaalla salaatilla, popsimme katkarapuja ja avokadoa, kuin myös tonnikalasashimia ja wakamelevää, kinkkurullia ja juustoa, ja lopuksi vielä lohisushia mädillä ja sesaminsiemenillä. Kyytipojaksi tilasimme pullollisen ranskalaista viiniä. Koko tämä lysti teki yhteensä noin 38 euroa, eli hintaa jäi alle kaksikymppiä kummallekin.
Sanat eivät riitä kuvaamaan kuinka hyvää oli…
Sushien kohdalla alkoi tehdä jo tiukkaa että jaksaako… :D
Päätimme lähteä takaisin Sakura Houseen vaihtamaan vaatteita ja palautumaan hetkeksi illanviettoa varten. Suuntana oli Dilemma, jota olemme hehkuttaneet lähipiirillemme henkisen pikkusiskoni Tomon kanssa varmaan riesaksi asti. Meepu ei ollut siellä vielä käynyt, joten sen löytäminen jäi kokonaan minun harteilleni. Voi meitä… :D
Usko alkoi olla koetuksella, mutta sisu vei kortteli korttelilta eteenpäin, kunnes viimein, VIIMEIN, tunnistin yhtä sun toista ympäristössä ja siinähän se Dilemma koreili. Hihkuen suunnistin sisään (jälleen kerran, söpöillä baarimikoillakaan ei ollut toki osuutta asiaan) ja siellä oli niin Ken-chan kuin Ryuu-kun! Jei!
Ryu tervehti reippahasti ja kysyi englanniksi että kaksiko meitä on. Viimeksi en muista englannin taittuneen niinkään hyvin, joten ehkä hän traumatisoitui minusta ja Tomosta niin paljon, että koki parhaimmaksi opetella hieman. No, kohteliaasti käänsimme keskustelun kyllä japaniksi ja tilasimme ensimmäiset drinkit istuskellessamme tiskin ääressä. Cocktailbaarit. Rakkauteni.
Nyt osaan tänne vaikka silmät kiinni!
Tosin kukkaroni ei rakasta illanviettojani. Sääli. Tarvitsen sponsorin ja pian. Anyone? Heidi, joko soittelet niitä marakasseja joka perjantai Mäkin kulmalla Tampereen keskustassa, kuten lupasit tukeaksesi Japani-rahastoani? Entä miten käy meidän kissakahvilahankkeemme? Katso, löysin Dilemman läheltä sopivan paikankin: Masa-Masa! (kerrottakoon siis muillekin, että ystävälläni ja entisellä työtoverillani Heidillä on persialainen kissa nimeltä Masa, ja olemme harkinneet kissakahvilan perustamista. Siis kahvilan, jossa on kissoja. Siitä lisää myöhemmin, kun menemme Ikebukurossa sellaiseen.)
Masa-Masa!
Jotain on kyllä keksittävä, tai muuten lähtö lähenee ja joudun elämään siihen asti herneeniduilla. Mutta ei, en silti kirjoittanut Tanabata–toiveekseni saada jäädä Japaniin. ;)
Kyllä tuntuu kuin kotiin olisi palannut. Ehkä pitäisi sittenkin etsiä täältä niitä töitä…
Tämä on hostellimme katolta otettu kuva. Pakko pistää, sillä olenhan heikkona kaikkiin mahdollisiin torneihin. :b
About Farna
Tokiopolitan 