Ibaraki-XQ
Tässä vihdoin se kauan lupailtu Ibaraki-postaus. Lisäsin myös Farnan Sendai-postaukseen omat kommenttini. Seuraavaksi kerron, mitä tapahtui sen jälkeen, kun palasimme Sendaista viime viikon lauantai-iltana. Pahoittelen näin pahasti epäjärjestyksessä tulevaa postausta.
Viime viikon sunnuntaiaamuna pakkasin kamani uudestaan ja hyppäsin junaan, joka vei minut Ibarakiin. Kävi nimittäin niin hyvä tuuri, että entinen naapurini Keiko muutti yliopistosta valmistuttuaan vanhaan kotikaupunkiinsa ja kutsui minut käymään perheensä luona.
Tapasin Keikon ja hänen isänsä ja setänsä Arakawaokin asemalla, josta ajoimme ensin lounaalle. Ateriaan kuului sushia, tempuraa, misoa, jo aiemmin esiteltyä chawanmushia ja ties mitä, ja sen voimin jaksoimmekin lähteä tutustumaan ensin Tsukuban avaruuskeskukseen ja sitten Tsukuba-vuorelle.
Luonnollisen kokoinen raketti.
Tsukuban avaruuskeskus on Japanin avaruustutkimuslaitoksen JAXAn koti. Osa paikasta on avoinna turisteille (lähinnä japanilaisille, ulkomaalaisia näkyi tuskin ollenkaan), mutta suurin osa valtavasta alueesta on ihan oikean avaruustutkimuksen käytössä. Tsukubassa japanilaiset ovat rakentaneet mm. useita avaruusraketteja ja osan kansainvälisestä avaruusasemasta, joka kiertää maata tälläkin hetkellä 400 kilometrin korkeudessa. Tällä hetkellä Japani huolehtii kyseisen avaruusaseman huoltolennoista, eli lähettää seuraavien vuosien aikana avaruuteen säännöllisesti raketteja, jotka vievät astro- ja muille nauteille vettä, ruokaa ja muita välttämättömyyksiä. Raketteja ei kylläkään lähetetä ilmaan Tsukubasta, vaan eräältä saarelta 30 kilometrin päästä Japanin rannikosta. Emme siis päässeet seuraamaan raketin lähtöä kuin videolta. Tällaiselle tiedenörtille Tsukuba oli oikein kiva excursiokohde. :D
Sen jälkeen jatkoimme matkaa Tsukuba-vuorelle, joka ei ole hurjan korkea japanilaisella mittapuulla, mutta kyllä sinne matkustaminen köysiradalla oli silti ihan jännä kokemus. Vuoren huipulla oli pilvistä, joten panoramaotoksistani ei tullut hurjan onnistuneita eikä Fuji-vuorikaan näkynyt, mutta oli siellä ihan hauskaa kiipeillä tikkari suupielessä ja kamera kädessä.
Maisemaa vuorenhuipulta.
Keikon koti.
Pitkän päivän jälkeen suuntasimme Mitoun kautta Keikon kotiin Hitachinakaan. Perhe, johon kuului tällä hetkellä Keiko vanhempineen, sillä Keikon isosisko oli jo muuttanut pois ja perustanut oman perheen, asui kaksikerroksisessa, enimmäkseen japanilaistyyliin rakennetussa talossa. Takapihalta löytyi oma kasvimaa ja hedelmäpuita. Viime vuoden maanjäristys näkyi lähinnä talojen edestä puuttuvina aitoina. Ibarakiinkin kovaa iskenyt järistys ei ollut juurikaan rikkonut taloja niin kaukana rannikosta, mutta kiviset aidat olivat murtuneet ja palaset siivottu pois. Jotkut naapurit olivat jo aloittaneet niiden uudelleenrakentamisen, mutta kivi on hieman kalliimpi ja hitaampi rakennusmateriaali kuin suomessa käytettävät lauta, verkko ja pensaat. No, pääsinpä kerrankin näkemään kauniita japanilaisia puutarhoja, kun ne eivät jääneet piiloon aitojen taakse. Aidan tarkoitushan on sekä estää pihalle näkeminen että toimia äänieristeenä.
Keikon äiti oli laittanut ruoaksi mm. itsetehtyjä perunakroketteja, yakitori-vartaita, paria erilaista salaattia, misokeittoa, tofua ja jälkiruokana ihanan makeita appelsiinilohkoja. Vaikka vieraita oli paljon (Keikon setä ja täti, kaksi isoisää ja yksi isoäiti), söimme silti itsemme ähkyyn asti. Ruokailun aikana tuli keskusteltua kaikenlaisesta – en ollutkaan tätä ennen koskaan koittanut selittää Suomen liikkeitä toisessa maailmansodassa Japaniksi. Keikon 93-vuotias isoisä oli itse taistellut amerikkalaisia vastaan, mutta oli nyt oikein tyytyväinen rauhaan. Lisäksi sain opastusta Ibarakin murteeseen (joka on kuulemma japanin murteista likaisin ja riidanhaluisin, vaikka pöydän nuorempi väki yrittikin kovasti väittää, ettei siellä enää ihan niin kovilla sanoilla puhuta; Kyoutossa puhuttava murre on tietysti japanilaisten mielestä kaunein).
Vesiputouksen juurella.
Pitkän päivän jälkeen uni tuli helposti. Aamulla otin vielä lisää kuvia isovanhempien kanssa, merkkailin Suomea karttapalloihin ja söin runsasta aamiaista, ennen kuin lähdimme Keikon vanhempien, sedän ja tädin sekä aiemmin mainitun 93-vuotiaan isoisän kanssa viereiseen Tochigin pefektuuriin Nikkouhon. Nikkoussa ajoimme ensimmäiseksi yhden vuoren huipulle katsomaan 97-metristä vesiputousta. Valitettavasti päivä oli hieman harmaa ja sateinen, emmekä vesiputouksen viereen päästyämme nähneet sitä ollenkaan. Kuulimme vain valtavan pauhun. Onneksi pääsimme kuitenkin hissillä sata metriä alaspäin toiselle tarkkailupaikalle, josta näimme vesiputouksen alapään. Paljon oli vettä ja kovaa vauhtia se tuli. :D Kävimme syömässä lounaaksi yuba-udonia (yuba on tofunvalmistuksen sivutuotteena syntyvä maitotuotteen tyylinen juttu, udon paksuja nuudeleita), amazakea (makeaa juotavaa riisivelliä) ja mochia (tahmeaa, sitkeää, venyvää, riisistä valmistettua juttua, jota syödään yleensä uutena vuotena ja johon tukehtuu ihmisiä vuosittain) makeassa liemessä.
Poseerausta alueen portilla.
Sen jälkeen ajoimme alas vuorelta (matka ylös ja alas oli lähes viidenkymmenen mutkan pituinen; niiden laskemiseen täytyi ottaa avuksi myös harvemmin käytetyt ye- ja yi-hiraganat) ja suuntasimme päivän varsinaiseen kohteeseen, UNICEFin maailmanperintökohteeksikin valittulle temppelialueelle, josta löytyi niin shintoupyhättöjä kuin buddhalaisia temppeleitä. Ensimmäinen silmään pistänyt asia oli erään pyhätön apinareunus, jonka yksi osa kuuluisa ”näkemättä pahaa, puhumatta pahaa, kuulematta pahaa” on. Matka jatkui Nemurineko-kissakuvan ali varsinaiseen pyhättöön, jonka huipulle päästäkseen oli noustava parisensataa porrasta. Kaikki kunnioitus 93-vuotiaalle isoisälle (jonka kanssa keskustelimme automatkalla tällä kertaa mm. aiemmin Japanissa hyvin yleisistä järjestetyistä avioliitoista)! Buddhalaisesta temppelistä parhaiten mieleen jäivät kattoihin maalatut lohikäärmeet. Suurin niistä alkoi jopa äännellä munkin hakatessa puukapuloita yhteen.
Illalla minut ajettiin takaisin juna-asemalle, jossa sain käteeni matkalipun, teepullon, voileipiä, valokuvia eiliseltä ja Nemurineko-onnenkalun temppelistä (Keikon vanhemmat taisivat uskoa, että olisin vaarassa kuolla nälkään reilun tunnin kestävän junamatkan aikana). Palasin illalla Kouenjiin väsyneenä, mutta onnellisena.
Kotiin tullessani kämppä oli ihmeellisen siisti, ja Farna ilmoitti, että vieraat saapuisivat hetkellä millä hyvänsä. Pian löysinkin itseni kotibileistä. Vieraslistalla olivat tällä kertaa uudet naapurimme Katri ja Jelena sekä meille paistettua kanaa kokannut Katsu. Yritimme saada Kiyonkin mukaan Skypen välityksellä, mutta hän ei sattunut olemaan netissä. Syötyämme ja juotuamme kaiken, jopa Annikan jättämän umeshun ja Farnan minulle kaupasta hakeman erittäin epäilyttävän korealaisen alkoholijuoman, jatkoimme Jelenan ja Katsun kanssa matkaa Kouenjin aseman lähellä sijaitsevaan izakayaan, jossa söimme ja joimme vielä lisää. Katsu yritti jallittaa meitä tilaamalla pöytään raakaa hevosenlihaa, mutta hah, olin syönyt sitä ennenkin. Jossain vaiheessa aamuyötä totesin kuitenkin väsymyksen olevan liikaa ja lähdin kotiin jättäen Farnan ja Katsun izakayaan ja Katrin hengaamaan asemalle.
Ja jos minulle sanotaan että tuo kaupasta mitä tahansa, minä tuon sieltä todennäköisesti a) jotain nättiä b) jotain blingiä c) mieluiten jotain missä on molempia ;D
Katsotaanpa saadaanko aikaiseksi kotibileitä Kiotossakin Passionmindsien & co. kanssa. :D:D:D
About Meepu
Tokiopolitan 